Aleksei Beljakov

Tässä artikkelissa aiomme tutkia Aleksei Beljakov:n kiehtovaa maailmaa. Aleksei Beljakov:llä on ollut perustavanlaatuinen rooli jokapäiväisen elämän eri osa-alueilla sen alkuperästä sen vaikutuksiin nyky-yhteiskunnassa. Kautta historian Aleksei Beljakov on ollut keskustelun ja kiistan lähde, joka on synnyttänyt lukemattomia mielipiteitä ja teorioita. Tässä mielessä on tärkeää analysoida kriittisesti ja objektiivisesti Aleksei Beljakov:n vaikutusta kulttuuriimme, politiikkaamme, talouteen ja jokapäiväiseen elämäämme. Samoin on ratkaisevan tärkeää tutkia, miten Aleksei Beljakov on kehittynyt ajan myötä ja mitä seurauksia sen olemassaolosta on nykyään. Tämän tutkimuksen avulla toivomme valaisevamme Aleksei Beljakov:n merkitystä ja vaikutusta nykymaailmassa.

Aleksei Beljakov.

Aleksei Stepanovitš Beljakov (ven. Алексе́й Степа́нович Беляко́в; 1917–1971[1]) oli neuvostoliittolainen diplomaatti, joka toimi suurlähettiläänä Helsingissä vuosina 1970–1971.

Beljakov opiskeli Tomskin yliopistossa. Beljakov oli pitkänlinjan ”puoluekoulun” kasvatti. Hän oli toiminut Suomessa liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajana olleen Andrei Zdanovin avustajana ja kohosi 1950-luvulla NKP:n keskuskomitean ytimeen Otto Ville Kuusisen avustajakaartiin. Beljakov erikoistui ulkopolitiikkaan ja Suomen asioihin. Hän toimi 1960-luvulla NKP:n kansainvälisellä osastolla ja oli tiukan ideologian kommunisti eikä ns. puoluemiehenä varsinainen diplomaatti. Beljakovia pidettiin käytökseltään karkeana ja hän meni yleensä suoraan asiaan.[2]

Beljakov nimitettiin 24.6.1970 suurlähettilääksi Suomeen. Ennen suurlähettilääksi nimittämistään Beljakov toimi NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaispäällikkönä, erityisvastuualueenaan SKP. Hänen työkenttänään olivat olleet lähinnä pohjoismaiden kommunistiset puolueet, ja tässä tehtävässä hän oli tiiviissä kosketuksessa Suomen kommunistisen puolueen kanssa ja keskeisessä osassa SKP:n sisäisten erimielisyyksien selvittelyssä.[3]

Nimitystä pidettiin osoituksena Moskovan lisääntyneestä kiinnostuksesta SKP:tä ja sen aseman vahvistamista kohtaan. Beljakov suuntautui voimakkaasti SKP:n vähemmistösiipeen ja omaksui siihen nähden agitoivan, suurvallan arvovaltaa hyödyntävän "tutorin" roolin. Beljakovin kilpailijan lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin mukaan Beljakov arvioi Suomen olevan siirtymässä vallankumoukselliseen tilanteeseen, ja tätä tilannetta hän pyrki ruokkimaan tukemalla mm. lakkotaisteluideaa ja kirjoittamalla Pravdaan Suomen ”luokkaristiriidoista”. Beljakovin linjaan kuului myös UKK-sopimuksen vastustaminen ja SKP:n kannustaminen sen hylkäämiseen.lähde?

Urho Kekkonen kutsui Viktor Vladimirovin luokseen ja moitti tälle Beljakovia. Vladimirov kertoo lähettäneensä tämän jälkeen Moskovaan sähkeen, jossa hän kritisoi Beljakovin toimintaa. Sähkeeseen reagoitiin nopeasti lähettämällä ulkoministerin sijainen Vasili Kuznetsov joulukuussa 1970 salaiselle vierailulle Suomeen, jolloin hän vakuutti Kekkoselle, ettei Neuvostoliiton politiikka Suomen suhteen ole muuttunut ja että Suomi saa vapaasti hoitaa sisäiset asiansa. Vierailun jälkeen Beljakov muutti linjaansa ja pyrki luomaan kontakteja SKP:n ulkopuolelle mm. kokoomukseen, vuorineuvoksiin ja pankkimiehiin.lähde?

Beljakovin lähtölaskenta Suomesta alkoi, kun hän oli presidentin päivällisillä Tamminiemessä ollut kovassa humalassa ja käyttäytynyt huonosti. Vladimirov lähetti seuraavana aamuna Kremliin sähkeen, jossa esitettiin Beljakovin kotiin kutsumista. Helmikuussa 1971 Beljakov matkusti Moskovaan eikä enää palannut Suomeen. Myöhemmin Beljakov esiintyi Wienissä kansainvälisen rauhaninstituutin (International Institute for Peace) tutkijana, mikä herätti epäilyksiä, että venäläiset käyttäisivät instituuttia hyväkseen peiteorganisaationa kyseenalaista mainetta muualla saaneille asiantuntijoille.lähde?

Marraskuussa 1972 Kokoomuksen oikean laidan kansanedustaja Eero Lattula piti Suomussalmella puheen, jossa hän sanoi Aleksei Beljakovin lähetetyn Suomeen johtamaan vallankaappausta ja väitti, että tällä oli hallussaan kirjalliset ohjeet kaappauksen valmistelusta. Lattulan mukaan kaappauksen aluksi piti ärsyttää viranomaiset käyttämään tuliaseita, minkä jälkeen kommunistit vaatisivat uudeksi sisäministeriksi Taisto Sinisaloa. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kutsui Lattulan puheen johdosta Kokoomuksen puheenjohtajan Harri Holkerin puheilleen ja esitti tälle asiasta ankarat nuhteet. Holkeri vastasi Karjalaiselle vaativansa Lattulalta asiasta selvityksen.[4] Joulukuun alussa 1972 Kokoomuksen puoluehallitus ojensi Lattulaa tämän puheesta ja kehotti Kokoomuksen Oulun kansallisseuraa ryhtymään kurinpitotoimiin Lattulaa kohtaan "maan etujen ja puolueen periaatteiden vastaisesta toiminnasta".[5]

Kirjailija Ilpo Tuomarila on kirjoittanut Turun yliopiston poliittisen historian professorin Kimmo Rentolan Vallankumouksen aave -teoksen pohjalta näytelmän Beljakovin talvi. Se sai ensi-iltansa 1.11.2007 Helsingin kaupunginteatterissa.lähde?

Lähteet

  1. ↑ Rodionova, A. B.: …Сегодня связь науки с властью столь слаба, потому что между ними существуют расхождения в оценке сути социально- экономического курса…. Journal of International Relations Theory and World Politics, 2010, 8. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ Kokoomus, Kekkonen ja NKP:n luottamus. Kansallisen Kokoomuksen toiminta hallitusaseman saavuttamiseksi 1969–1981. Pro gradu-tutkielma, Helsingin yliopisto Historian laitos Tekijä: Tomi Tuomisalo, s. 50.
  3. ↑ Mitä Missä Milloin 1971, s. 63. Helsinki: Otava, 1970.
  4. ↑ Martti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 296–297. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993.
  5. ↑ Häikiö 1993, s. 306.

Kirjallisuutta

  • Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave : vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20173-5
  • Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
Neuvostoliitto Edeltäjä:
Andrei Kovaljov 		Neuvostoliiton suurlähettiläs Suomessa
1970–1971 		Seuraaja:
Viktor Maltsev