Tässä artikkelissa perehdymme Anttilan keramiikka:n kiehtovaan maailmaan ja tutkimme sen monia puolia ja merkityksiä. _Var1 on ollut kiinnostuksen ja keskustelun kohde läpi historian, herättäen eri tieteenalojen asiantuntijoiden uteliaisuutta ja opiskelua. Sen vaikutuksista nyky-yhteiskuntaan sen esi-isien alkuperään Anttilan keramiikka on tullut kiistattoman tärkeä aihe. Yksityiskohtaisen analyysin avulla analysoimme Anttilan keramiikka:n ympärillä olevia erilaisia näkökulmia pyrkien valaisemaan sen todellista merkitystä ja sen vaikutusta nykymaailmassa.
Anttilan keramiikka on Suomen varhaismetallikauteen ja rautakauteen liittyvä lähinnä keski- ja pohjoissuomalainen keramiikanvalmistuksen tyylisuunta, joka luetaan kuuluvaksi Säräisniemen keramiikkaan 2 (Sär-2). Sitä käytettiin ajanjaksolla 1100 eaa.–500 eaa., mikä jää ajallisesti itäisen ja vanhemman Lovozeron keramiikan ja pohjoisen ja nuoremman Kjelmøyn keramiikan väliin.[1][2][3]
Anttilan keramiikka noudattaa muotoilussa samoja pääpiirteitä kuin muuttikin Sär-2 keramiikkaryhmän alaryhmät. Astiat olivat tasapohjaisia, astian kyljet olivat suorat lukuun ottamatta suuaukon reunoja, jotka taivutettiin ulospäin. Astiat koristeltiin säästeliäästi ja pelkistetysti. Anttilan keramiikassa vedettiin astian yläosaan uria tai muita vähäisiä friisejä. Astiat valmistettiin levittämällä tai painamalla savea teroitetun puumuotin ympärille. Kun astia poltettiin, paloi muotti samalla astian sisältä. Muihin ryhmiin verrattuna savimassan sekoitteesta puuttuvat asbestikuidut, joten Anttilan keramiikkaa ei lueta asbestikeramiikaksi. Sekoiteaineina olivat ainakin talkki-, vuolukivi- ja kiillemurske.[1]
Anttilan keramiikka on Christian Carpelanin luokittelun (1965) mukaan Säräisniemen keramiikan 2 pohjoissuomalainen ryhmä, mutta sen löytöjen painopiste sijaitsee Kainuussa. Siellä erityisesti Vaalasta ja Suomussalmelta on saatu talteen suurin osa löydetystä keramiikasta.[1]
Anttilan keramiikkaa on löydetty vähän ja sitä on myös tutkittu vähän. Carpelanin lisäksi Anttilan keramiikkaa, tai yleisesti ottaen pohjoissuomalaista ryhmää, ovat käsitelleet muun muassa Matti Huurre vuonna 1983, Aimo Kehusmaa vuonna 1972 ja Mika Lavento vuonna 1992 ja 1996.[1]