Blondie

Tässä artikkelissa, joka on omistettu Blondie:lle, perehdymme kiehtovaan aiheeseen, joka on herättänyt ihmisten kiinnostuksen ympäri maailmaa. Näillä linjoilla tutkimme Blondie:een liittyviä olennaisimpia ja vaikuttavimpia puolia, sukeltaen sen historiaan, ominaisuuksiin ja tämän hetken haasteisiin. Analysoimme perusteellisesti Blondie:n merkitystä ja sen vaikutusta eri alueilla sen alkuperästä nykytilanteeseen. Toivomme tämän matkan aikana tarjoavamme kattavan ja rikastuttavan näkemyksen Blondie:stä, kutsuen lukijamme pohtimaan ja oppimaan lisää tästä jännittävästä aiheesta.

Blondie
Blondie vuonna 1977.
Blondie vuonna 1977.
Tiedot
Toiminnassa 1976–1982, 1997–
Tyylilaji new wave, punk rock, poprock, disko, post-punk
Kotipaikka Yhdysvallat New York, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Debbie Harry, laulu (1975–1982,1997–)
Chris Stein, kitara (1975–1982,1997–)
Clem Burke, rummut (1975–1982,1997–)
Leigh Foxx, basso (2004–)
Tommy Kessler, kitara (2010–)
Matt Katz-Bohen, kosketinsoittimet (2008–)
Entiset jäsenet

Frank Infante, kitara (1977–1982)
Paul Carbonara, basso (2004–2010)
Nigel Harrison, basso (1977–1982)
Gary Valentine, basso (1975–1977)
Fred Smith, basso (1974–1975)
Billy O'Connor, rummut (1974–1975)
Kevin Patrick, kosketinsoittimet (2003–2007)
Jimmy Destri, kosketinsoittimet (1975–1982,1997-2003)
Levy-yhtiö

Sony BMG

Aiheesta muualla
Kotisivut

Blondie on yhdysvaltalainen rockyhtye, joka oli suosituimmillaan 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Silloin Blondie oli yksi uuden aallon musiikin merkittävimmistä ja näkyvimmistä yhtyeistä.

Historia

Blondien perustivat New Yorkissa elokuussa 1974 Stilettoes-yhtyeen laulaja Debbie Harry ja kitaristi Chris Stein. Yhtyeen ensimmäisen pysyvän kokoonpanon täydensivät seuraavana vuonna liittyneet rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Yhtye esiintyi New Yorkin rock-klubeilla kuten CBGB:ssä.[1]

Blondie teki ensimmäisen levytyssopimuksensa independent-levy-yhtiö Private Stock Recordsin kanssa ja julkaisi esikoissinglensä ”X-Offender”.[2] Esikoisalbumi Blondie julkaistiin joulukuussa 1976.[1]

Blondien esikoisalbumi myi huonosti, mutta Chrysalis Records piti yhtyettä lupaavana ja osti sen levytyssopimuksen Private Stockilta puolella miljoonalla dollarilla.[2] Chrysalis julkaisi elokuussa 1977 yhtyeen toisen albumin Plastic Letters. Samana kesänä Gary Valentine erosi yhtyeestä ja basistiksi tuli Frank Infante. Yhtyeeseen liittyi sen jälkeen vielä basisti Nigel Harrison, ja Infante siirtyi soittamaan kitaraa.[1]

Blondien ensimmäinen listamenestys tuli Isosta-Britanniasta, kun Plastic Letters -albumi sekä singlet ”Denis” ja ”(I’m always Touched by Your) Presence, Dear” nousivat top-10:een. Maailmanmaineeseen Blondie nousi kolmannella albumillaan Parallel Lines (1978). Albumilta nousivat listoille singlet ”Picture This”, ”Hanging on the Telephone”, ”Sunday Girl”, ”One Way or Another” sekä ”Heart of Glass”, joka oli ykköshitti niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin.[1]

Blondien neljäs albumi Eat to the Beat (1979) tuotti singlehitit ”Dreaming”, ”Union City Blue” ja ”Atomic”, jotka nousivat korkealle etenkin Britannian listoilla. American Gigolo -elokuvan (1980) tunnuskappale, Giorgio Moroderin tuottama ”Call Me” nosti yhtyeen jälleen singlelistan ykköseksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Autoamerican-albumilta (1980) Yhdysvaltain listaykkösiksi nousivat singlet ”The Tide is High” ja ”Rapture”.[1]

Varhaisen menestyksensä vuosina Blondie sai neljä listaykkössingleä ja yhteensä kahdeksan top-40-hittiä. Yhtye pyrki aina uudistumaan, ja sen musiikkityyli vaihtui punkista uuden aallon kautta diskoon, reggaehen ja rapiin.[2]

Kitaristi Frank Infante haastoi yhtyeen oikeuteen Autoamericanin julkaisun jälkeen siitä, ettei se antanut hänen soittaa levyillä. Juttu sovittiin ja Infante jatkoi yhtyeessä. Jäsenet tekivät vuonna 1981 omia projektejaan, ja Harry julkaisi menestyksekkään sooloalbumin. Yhtyeen kuudes albumi The Hunter julkaistiin 1982. Se tuotti pari top-40-hittiä muttei myynyt odotetusti. Myös sitä seurannut kiertue epäonnistui.[1]

Chris Steinin sairastuttua perinnölliseen ihosairauteen Blondie hajosi lokakuussa 1982. Harry jatkoi soolouraansa ja hoiti Steinia, joka lopulta toipuikin. Vuonna 1998 Blondie palasi yhteen kokoonpanolla Harry, Stein, Destri ja Burke.[1] Seuraavana vuonna yhtye julkaisi albumin No Exit, jonka single ”Maria” nousi Britannian listaykköseksi.[2] Seuraavan studioalbuminsa The Curse of Blondie yhtye julkaisi vuonna 2003. Vuonna 2006 Blondie nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen.[1] Blondien rumpali Clem Burke kuoli syöpään 7. huhtikuuta 2025. Hän oli 70-vuotias.[3]

Diskografia

Pääartikkeli: Blondien diskografia

Studioalbumit

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h William Ruhlmann: Blondie: Artist Biography AllMusic. Viitattu 6.1.2018.
  2. ↑ a b c d Blondie Rock and Roll Hall of Fame. Viitattu 6.1.2018.
  3. ↑ Michael GallucciMichael Gallucci: Blondie Drummer Clem Burke Has Died Ultimate Classic Rock. 7.4.2025. Viitattu 7.4.2025. (englanniksi)

Kirjallisuutta

  • Porter, Dick ja Needs, Kris: Blondie — Mustaa valkoisella. Suomentanut J. Sarainen. Minerva, 2018. ISBN 9523126024 (suomeksi)

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Blondie.