Džurtšenin kieli

Džurtšenin kieli:n maailmasta löydämme monenlaisia ​​näkökohtia ja erityispiirteitä, jotka ansaitsevat tutkia ja ymmärtää. Asiantuntijoiden ja tutkijoiden kiinnostuksen kohteena ja tutkimusten kohteena on ollut Džurtšenin kieli sen alkuperästä sen merkitykseen nykyään. Džurtšenin kieli:tä koskevien mielipiteiden ja lähestymistapojen moninaisuus kutsuu pohtimaan sen vaikutuksia yhteiskunnan eri osa-alueille. Kautta historian Džurtšenin kieli on synnyttänyt keskusteluja, kiistoja ja jopa inspiraatiota jättäen jälkensä kulttuuriin, tieteeseen, politiikkaan ja muille alueille. Tässä artikkelissa perehdymme Džurtšenin kieli:n kiehtovaan universumiin ja tutkimme sen monia puolia ja merkitystä nykymaailmassa.

Primorjen aluepiiristä löydetty hopeinen tuhannenpäämiehen tunnuslevy, jossa on džurtšeninkielistä kirjoitusta.

Džurtšenin kieli[1] (muita nimityksiä dzürtšenin ja džurtšin kieli[2]) on nykyisen Koillis-Kiinan ja Venäjän Primorjen alueella asuneiden džurtšenien puhuma tunguusilainen kieli, josta on säilynyt kirjallisia muistomerkkejä.

Varhaisimmat maininnat džurtšeneista ovat 500–600-lukujen vaihteesta. 1100-luvun alussa kehitettiin kitaanin ja kiinan malleihin perustunut oma kirjoitusjärjestelmä. Džurtšenia käytettiin Mantšuriaa ja Pohjois-Kiinaa vuosina 1115–1234 hallinneen Jin-dynastian virallisena kielenä. Sillä luotiin laaja tieteellinen ja kaunokirjallisuus, joka ei ole säilynyt. 1200-luvun alussa puhujia on arveltu olleen noin viisi miljoonaa.[3]

Tiedot kielen rakenteesta perustuvat 1300-luvun lopulla laadittuun käsikirjoitukseen, joka sisältää noin 900 džurtšenilaisella kirjoituksella kirjoitettua sanaa kiinalaisine vastineineen ja ääntämisohjeineen, sekä 20 lyhyeen anomuskirjeeseen. Osaa kielenmuistomerkeistä ei ole pystytty lukemaan. Noin 700 merkistä 25 on ideografisia ja loput etupäässä tavumerkkejä. Džurtšenia on pidetty mantšun kielen edeltäjänä, mutta toisaalta on arveltu, että teksteissä esiintyvät piirteet johtuvat myöhäisemmästä mantšuvaikutuksesta.[4]

Lähteet

  1. ↑ Anhava, Jaakko: Maailman kielet ja kielikunnat, s. 147. Tampere: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-734-X
  2. ↑ Yleinen suomalainen asiasanasto (katsottu Lindasta)
  3. ↑ Lingvistitšeski entsiklopeditšeski slovar, s. 581. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1990. ISBN 5-85270-031-2
  4. ↑ Lingvistitšeski entsiklopeditšeski slovar, s. 581–582. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1990. ISBN 5-85270-031-2

Aiheesta muualla

Tunguusikielet