Dekonstruktivismi
Tänään esittelemässämme artikkelissa Dekonstruktivismi:stä käsittelemme tänään erittäin tärkeää aihetta, joka epäilemättä kiinnittää lukijoidemme huomion. Puhummepa sitten Dekonstruktivismi:stä symbolisena hahmona, historiallisena tapahtumana, yhteiskunnallisena ilmiönä tai muuna kiinnostavana aspektina, pyrimme tarjoamaan täydellisen ja yksityiskohtaisen näkemyksen, jonka avulla voimme täysin ymmärtää sen tärkeyden ja vaikutuksen yhteiskuntaan. Tämän artikkelin aikana tutkimme eri näkökohtia, jotka liittyvät Dekonstruktivismi:een, analysoimalla sen alkuperää, kehitystä, seurauksia ja mahdollisia tulevaisuuden ennusteita. Olemme varmoja, että tässä artikkelissa esitetyt tiedot ovat erittäin hyödyllisiä kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita laajentamaan tietojaan Dekonstruktivismi:stä.
Dekonstruktivismi on 1980- ja 1990-luvulla syntynyt arkkitehtuurin suuntaus. Dekonstruktivismi hylkää tavanomaiset käsitykset harmoniasta, yhtenäisyydestä ja vakaudesta. Se ei ole yhtenäinen tyylisuuntaus, vaan pikemminkin hajanainen pyrkimys vääristää rakennusten muotoja, jotta saadaan esiin uudenlaisia muotoja.[1]
Nimitys on peräisin vuonna 1988 New Yorkin Museum of Modern Artissa järjestetystä näyttelystä Deconstructivist Architecture, jossa oli esillä muun muassa Zaha Hadidin, Peter Eisenmanin, Daniel Libeskindin, Jean Nouvelin, Bernard Tschumin ja Coop Himmelblau –ryhmän suunnitelmia. Dekonstruktivismia edustavien arkkitehtien muotokieli ei ole yhtenäistä. Suuntauksen pääpiirteenä on pyrkimys vapautua postmodernismista käyttäen hyväksi muotojen ja rakenteen transformaatioita ja hajottamista sekä rikkoa paikan, tilan ja ajan yhtenäisyys.[2]
Katso myös
Lähteet
- Jokinen, Teppo ja Honkala, Liisa: Arkkitehtuurin sanakirja. WSOY 2000. ISBN 951-0-24579-8
- Curl, James Stevens: Dictionary of architecture. Oxford University Press 1999. ISBN 0-19-210006-8