Eero Väre

Nykymaailmassa Eero Väre on saavuttanut ennennäkemättömän merkityksen. Olipa kyseessä henkilökohtaisella, ammatillisella tai sosiaalisella tasolla, Eero Väre:stä on tullut kiistattoman tärkeä aihe. Eero Väre on herättänyt laajaa keskustelua ja herättänyt kiinnostusta eri alojen asiantuntijoissa Eero Väre:n alkuperästä sen nykyiseen vaikutukseen. Tässä artikkelissa tutkimme Eero Väre:een liittyviä eri näkökohtia ja analysoimme sen vaikutusta jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin. Taloudellisista vaikutuksistaan ​​sen rooliin nyky-yhteiskunnassa, Eero Väre on tullut kiinnostava aihe niin tutkijoille, tutkijoille kuin uteliaillekin. Näillä sivuilla syvennymme Eero Väre:n merkitykseen ja sen vaikutuksiin nykymaailmassa.

Tämä artikkeli käsittelee muusikkoa. Samannimisestä jääkiekkoilijasta on oma artikkelinsa.
Eero Väre

Eero Väre (oik. Wäre; 22. helmikuuta 1913 Turku – 11. kesäkuuta 1972 Helsinki)[1] oli suomalainen muusikko ja laulaja.

Väre aloitti 1930-luvulla Ramblers-orkesterissa puhallinsoittajana ja viulistina [2], mutta hän ryhtyi vuosikymmenen lopulla opiskelemaan laulua ja myöhemmin myös viulunsoittoa. Joulukuussa 1940 Väre lauloi levylle muun muassa 28 Toivo Kärjen säveltämää ja sovittamaa kappaletta [3][4] ja kesäkuussa 1942 vielä 35 [5][6] . Väre olikin 1940-luvulla Henry Theelin ohella Suomen suosituimpia laulajia. Sodan jälkeen hän soitti muun muassa Erkki Ahon ja Ossi Aallon orkestereissa [7][8] Lokakuussa 1949 Yleisradio järjesti iskemäkilpailun. Sen voitti Kullervo Linnan-Tapio Lahtisen valssi ”Kultainen nuoruus”, jonka Väre levytti ja nousi suureen suosioon. Väre oli vuodesta 1953 Kipparikvartetin 2. tenori ja perusti 1960-luvulla myös oman orkesterinsa. Lisäksi Väre toimi 1950- ja 1960-luvuilla yksityisenä laulunopettajana, ja oppilaisiin lukeutuu monia sittemmin suosituksi tulleita laulajia. Laulumenestyksestään huolimatta Väre ei pitänyt itseään laulajana vaan enemmänkin laulavana muusikkona.

Kirjallisuutta

  • Einari Kukkonen: Liljankukka. Suomalaisen levyiskelmän vaiheita 1945–49. 2004. ISBN 951-98179-4-8.

Viitteet

  1. ↑ Tony Latva, Petri Tuunainen: Iskelmän tähtitaivas. WSOY, 2004. ISBN 951-0-27817-3
  2. ↑ Kalervo Kärki: Sydämeni sävel - Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 47. Tampere: Mediapinta, 2015. ISBN 978-952-235-888-2
  3. ↑ Kärki 2015, s. 87-92
  4. ↑ Rainer Strömmer: Suomalaisten 78-kierroksen äänilevyjen luettelo 1901-1961, s. 180-181. Helsinki: Suomen Äänitearkisto ry, 2012. ISBN 978-951-9222-29-5
  5. ↑ Kärki 2015, s. 101-109
  6. ↑ Strömmer 2012, s.182-184
  7. ↑ Kärki 2015, s. 167
  8. ↑ Maarit Niiniluoto: Siks oon mä suruinen, s. 111. Helsinki: Tammi, 1982. ISBN 951-30-5435-7

Aiheesta muualla