Hanno Merenkulkija
Tämän artikkelin tarkoituksena on käsitellä Hanno Merenkulkija:n merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Hanno Merenkulkija on ollut ajankohtainen aihe vuosia ja sen vaikutus on tullut paljon selvemmäksi viime aikoina. Perustamisestaan lähtien Hanno Merenkulkija on ollut perustavanlaatuinen rooli jokapäiväisen elämän eri osa-alueilla ja vaikuttanut sekä henkilökohtaisella että kollektiivisella tasolla. Tässä yhteydessä analysoidaan perusteellisesti Hanno Merenkulkija:n vaikutuksia eri alueilla sekä sen merkitystä nykyään. Lisäksi se pyrkii tarjoamaan laajan ja kriittisen näkökulman Hanno Merenkulkija:n rooliin yhteiskunnassamme ja korostaa sen vaikutusta kulttuuriin, politiikkaan, talouteen ja teknologiseen kehitykseen.
Hanno Merenkulkija (puunin kielellä Annôn, ”lempeä”) oli karthagolainen tutkimusmatkailija. Hän teki noin vuonna 480 eaa. pitkän löytöretken pitkin Afrikan länsirannikkoa päiväntasaajalle asti ja perusti useita karthagolaisten siirtokuntia nykyisen Marokon alueelle.[1] Nykytutkijat epäilevät, että Hanno ei purjehtinut Marokkoa etelämmäs.[2]
Hanno kirjoitti retkestään matkakertomuksen, joka oli esillä Karthagon Baalin temppelissä. Kertomus on säilynyt jälkipolville kreikankielisenä käännöksenä nimeltään Periplus.[2] Kreikankielinen versio sisältää luultavasti useita käännösvirheitä ja muita kopioijien tekemiä vääriä tulkintoja, ja sen todenperäisyys on ajoittain asetettu kyseenalaiseksi.
Matkakertomuksen mukaan Hanno lähti Karthagosta 60 laivalla, joissa olisi ollut mukana yhteensä 30 000 henkeä.[2][3] Tämä saattaa olla käännösvirhe, sillä nykylaskelmien mukaan laivoihin olisi mahtunut korkeintaan viisi tuhatta ihmistä. Retkikunta oli joka tapauksessa suuri, sillä karthagolaiset perustivat matkallaan useita siirtokuntia, joiden jäänteitä on sittemmin löydetty arkeologisissa kaivauksissa.[2]
Retken alkupuolella Hanno tapasi liksiittejä, paimentolaisia, joiden on oletettu kuuluneen berberiheimoihin. Retkikunnan mukaan lähti liksiittejä tulkeiksi.[3]
Matkalla retkikunta näki myös vihamielisiä, eläinten taljoihin pukeutuneita villi-ihmisiä, jotka heittelivät karthagolaisten laivoja kivillä ja estivät heitä nousemasta maihin. Edetessään syvemmälle etelään Hanno näki suuren tulivuoren, nimeltään Jumalten vaunut (kreikaksi Theôn ochèma), josta purkautui laavavirtoja. Nykyisin oletetaan, että Hannon mainitsema vuori oli tuliperäinen Kamerunvuori, joka sijaitsee Kamerunin rannikkotasangolla.[3]
Matkansa loppupuolella retkikunta kohtasi eräällä saarella olentoja, joita he kuvasivat ”karvaisiksi naisiksi”. Tulkit kutsuivat niitä gorilloiksi.[3] Tämän perusteella on oletettu, että Hannon näkemät olennot olivat kädellisiä, joko simpansseja tai gorilloja. On myös mahdollista, että karthagolaiset kohtasivat pygmejä.
Katso myös
Lähteet
- Paavo Castrén ja Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4