Nykymaailmassa Heinrich Glarean:stä on tullut erittäin tärkeä ja kiinnostava aihe monenlaisia ihmisiä kohtaan. Puhummepa sitten Heinrich Glarean:stä historiallisessa, yhteiskunnallisessa, teknologisessa tai tieteellisessä kontekstissa, sen vaikutus ja merkitys on kiistaton. Viime vuosikymmeninä kiinnostus Heinrich Glarean:tä kohtaan on kasvanut eksponentiaalisesti, mikä on johtanut laajempaan analysointiin ja keskusteluun sen vaikutuksista ja seurauksista. Alkuperäistään tulevaisuuteen Heinrich Glarean on aihe, joka herättää intohimoisia keskusteluja ja ristiriitaisia mielipiteitä, minkä vuoksi sen tutkiminen on välttämätöntä ympäröivän maailman ymmärtämiselle. Tässä artikkelissa tutkimme erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja Heinrich Glarean:een tavoitteenaan tarjota laaja ja rikastuttava näkemys tästä tärkeästä aiheesta.
Heinrich Glarean (kesäkuu 1488 Mollis, Glarusin kantoni – 28. maaliskuuta 1563 Freiburg) oli sveitsiläinen musiikkiteoreetikko, runoilija ja humanisti.
Opiskeltuaan nuorena perusteellisesti musiikkia hän kirjoittautui Kölnin yliopistoon, jossa hän opiskeli teologiaa, filosofiaa ja matematiikkaa sekä myös musiikkia. Siellä hän kirjoitti kuuluisan runon keisari Maksimilian I:n kunniaksi. Vähän myöhemmin hän tapasi Baselissa toisen humanistin, Erasmus Rotterdamilaisen, josta tuli hänen elinikäinen ystävänsä.[1]
Ensimmäisen musiikkia koskevan teoksensa Isagoge in musicen hän julkaisi vuonna 1516. Siinä hän käsitteli musiikin perustekijöitä, ja todennäköisesti teos oli tarkoitettu opetusta varten. Hänen kuuluisin teoksensa, joka samalla oli yksi kaikkein huomattavimmista musiikin teoriasta renessanssiaikana kirjoitetuista teoksista, oli kuitenkin Dodecachordon, jonka hän julkaisi Baselissa vuonna 1547. Tämä laaja teos käsittelee musiikin teorian lisäksi myös filosofiaa ja elämäkertoja, ja se sisältää myös 120 kokonaista edellisen sukupolven säveltämää musiikkiteosta, muun muassa Josquin des Prez'n, Johannes Ockeghemin, Jacob Obrechtin ja Heinrich Isaacin teoksista. Kolmiosaisen teoksen alussa käsitellään Boethiusta, joka 500-luvulla oli kirjoittanut laajasti musiikista. Teoksessa johdetaan musikaalisten moodien käyttö laulusta, erityisesti gregoriaanisesta laulusta ja yksiäänisyydestä. Teoksen lopussa käsitellään laajasti moodien käyttöä moniäänisessä eli polyfonisessa musiikissa.[1]
Teoksen Dodecachordon nimi tarkoittaa sananmukaisesti 12-kielistä soitinta. Teoksen tärkein merkitys on Glareanin ehdotuksessa, että moodeja eli kirkkosävellajeja oli itse asiassa kaksitoista, ei kahdeksan niin kuin kauan oli oletettu ja kuten vielä Glareanin aikalaisen Pietro Aronin teoksissa sanottiin. Glareanin lisäämät neljä uutta moodia olivat autenttinen ja plagaalinen aiolinen (9. ja 10. moodi) sekä autenttinen ja plagaalinen jooninen moodi (11. ja 12. moodi). Nämä uudet moodit vastasivat mollia ja duuria ja luonnollista mollia, jotka ennen pitkää lähes täysin syrjäyttivät vanhat kirkkosävellajit. Jo Glarean väitti, että jooninen sävellaji oli yksi hänen aikansa säveltäjien eniten käyttämistä.[1]
Teoksella oli suunnaton vaikutus. Monet myöhemmät teoreetikot kuten Zarlino hyväksyivät 12 moodia. Nykyisin eroa moodien plagaalisen ja autenttisen muodon välillä ei tosin enää pidetä merkityksellisenä, mikä on vähentänyt moodien lukumäärän kuuteen, mutta muutoin Glareanin selvitystä musikaalisista moodeista pidetään vielä nykyäänkin pätevänä.[1]
Glarean saavutti merkittäviä ansioita myös runouden ja maantieteen aloilla.[2]