Monimutkaisessa ja monimuotoisessa maailmassa, jossa elämme, Helena Futtari edustaa aihetta, joka on erittäin tärkeä ja kiinnostaa laajaa yleisöä. Tämän artikkelin tarkoituksena on tutkia Helena Futtari:n eri puolia ja näkökulmia sen historiallisesta alkuperästä sen nykyiseen vaikutukseen. Näillä sivuilla perehdymme Helena Futtari:n moniin puoliin ja analysoimme sen sosiaalisia, poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Monitieteisen lähestymistavan avulla tämä artikkeli pyrkii tarjoamaan kattavan ja rikastuttavan näkemyksen Helena Futtari:stä, kutsuen lukijoita pohtimaan ja kyseenalaistamaan omia ennakkokäsityksiään tästä kiehtovasta aiheesta.
Eila Helena Futtari (19. lokakuuta 1919 Kokemäki – 22. syyskuuta 1973 Porvoo) oli suomalainen näyttelijä, lausuntataiteilija ja lausunnanopettaja.
” | ”Tummanuhkeassa Helena Futtarissa ruumiillistuu kypsän naisen kuuma seksuaalisuus, joka etsii tyydyttämistään. Sillankorvan haulikko on yhtä varmoissa käsissä kuin kaulinkin.” | ” |
– Kansan Uutisten arvostelija luonnehtii Futtarin suoritusta Sillankorvan emännässä[1] |
Helena Futtarin vanhemmat olivat maanviljelijä Hannes Futtari ja Elina Turro.[2] Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Futtari teki opintomatkoja Euroopan taidekeskuksiin. Hän toimi lausunnanopettajana Kuopiossa, Helsingissä ja Kotkassa. Vuosina 1956–1960 hän oli kiinnitettynä Intimiteatteriin. Futtari työskenteli vierailevana näyttelijänä Suomen Kansallisteatterissa ja Kotkan kaupunginteatterissa.[2]
Futtarin näyttämötehtäviä olivat muun muassa Herrojen Eeva (kappaleessa Kihlaus), rouva Tabret (Pyhä liekki), rouva Vuorinen (Kunnioittaen), Ama (Suezin itäpuolella) ja Varja (Kirsikkapuisto). Näytelmässä Niskavuoren Heta hän tulkitsi nimiosan.[2]
Valkokankailla Futtari nähtiin kolmeen otteeseen. Kolmiodraamassa Sillankorvan emäntä hän teki vahvan roolitulkinnan maalaistalon valtiattarena.[1] Lisäksi hänellä oli radio- ja televisiotehtäviä.[2]
Helena Futtarin puoliso oli hovioikeudenneuvos Hannes Hartikainen. Hänellä on tytär, Elina Maaria (s. 1961).[2]