Hietaorvokki

Tämän päivän artikkelissa aiomme tutkia eri näkökohtia, jotka liittyvät Hietaorvokki:een. Sen alkuperästä ja kehityksestä sen mahdollisiin seurauksiin ja sovelluksiin nykyään. Koko tämän matkan aikana analysoimme erilaisia ​​lähestymistapoja ja näkökulmia, joiden avulla voimme paremmin ymmärtää roolia, joka Hietaorvokki:llä on ollut ajan mittaan ja kuinka se edelleen vaikuttaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin. Historiallisista ja kulttuurisista näkökohdista sen merkityksellisyyteen nykyisessä panoraamassa perehdymme monenlaisiin aiheisiin ymmärtääksemme Hietaorvokki:n tärkeyden ja merkityksen nykymaailmassa. Liity kanssamme tälle Hietaorvokki:n tutkimus- ja tutkimusmatkalle ja löydä sen kiehtova universumi monitieteisestä näkökulmasta.

Hietaorvokki
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Malpighiales
Heimo: Orvokkikasvit Violaceae
Suku: Orvokit Viola
Laji: rupestris
Kaksiosainen nimi

Viola rupestris
F. W. Schmidt (1791)

Katso myös

  Hietaorvokki Wikispeciesissä
  Hietaorvokki Commonsissa

Hietaorvokki (Viola rupestris) on pienikokoinen sinikukkainen orvokkilaji. Se on 2–10 cm:n korkuinen. Varsi on usein tiheään karvainen ja sen tyvessä on lehtiruusuke. Lehdet ovat muodoltaan munuaismaisesti herttamaisia ja ne ovat nyhälaitaisia ja hieman paksuja. Lehtiasento on kierteinen.[1] Hietaorvokki jaetaan kahteen alalajiin. Nimialalaji harjuhietaorvokki (subsp. rupestris) kasvaa Etelä-Suomessa, ja sen lehdet ovat sinivihreät. Toinen alalaji pahtahietaorvokki (subsp. relicta) on kalkinsuosija, jota tavataan Suomessa vain Enontekiöllä. Pahtahietaorvokin lehdet ovat kirkkaanvihreät. Se on Euroopan unionin luontodirektiivissä suojattu laji.

Hietaorvokki kukkii touko-kesäkuussa, pahtahietaorvokki vasta heinä-elokuussa.[2]

Hietaorvokkia tavataan Itä- ja Keski-Euroopassa; Ruotsin eteläosassa sekä paikoin vuoristoissa lännempänäkin.[3] Yleisiä kasvupaikkoja ovat harjujen rinteet ja muut hiekkaiset mäkirinteet, kuivat rinnelehdot, kalliot ja kedot.[4]

Alalajit ja muunnokset

  • harjuhietaorvokki (Viola rupestris subsp. rupestris, synon. subsp. arenaria)
    • var. glaberrima
    • var. rupestris
  • pahtahietaorvokki (Viola rupestris subsp. relicta), rauhoitettu Suomessa.

[5][6]

Lähteet

  1. ↑ Mikko Piirainen, Pirkko Piirainen, Pirjo Hämäläinen-Forslund, Hannele Vainio: ”Hietaorvokki”, Ympäristön luonnonkasvit, s. 95. WSOY, 1997. ISBN 951-0-20376-9
  2. ↑ Luontoportti: Hietaorvokki (Viola rupestris)
  3. ↑ Den virtuella floran (ruotsiksi)
  4. ↑ Henry Väre, Jukka Laine: ”Hietaorvokki”, Metsäkasvio, s. 70. Metsäkustannus, 2016. ISBN 978-952-6612-78-2
  5. ↑ Jonsell, B. & Karlsson, T. (eds.): Flora Nordica 6. The Swedish Museum of Natural History, 2010. ISBN 978-91-86510-61-9
  6. ↑ Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9

Aiheesta muualla