Itä-Frankia
Tässä artikkelissa tutkimme Itä-Frankia:tä ja sen vaikutuksia jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin. Itä-Frankia on aihe, joka on kiinnittänyt kaiken ikäisten ja -taustaisten ihmisten huomion ja on herättänyt laajaa kiinnostusta ja keskustelua nyky-yhteiskunnassa. Kautta historian Itä-Frankia on ollut ratkaisevassa roolissa määriteltäessä identiteettejä, teknologista kehitystä, ihmissuhteita ja muita ihmiskokemuksen perusnäkökohtia. Yksityiskohtaisen analyysin avulla tutkimme, kuinka Itä-Frankia on muokannut ja muokkaa edelleen tapaamme ajatella, tuntea ja toimia maailmassa. Lisäksi tutkimme Itä-Frankia:n tulevia vaikutuksia ja sen merkitystä jatkuvasti muuttuvassa globaalissa kontekstissa.
| Itä-Frankia Francia orientalis |
|
|---|---|
|
|
|
| Valtionpäämies |
Ludvig Saksalainen (843–876), Kaarle Paksu (884–887), Arnulf Kärnteniläinen (887-899), Ludvig Lapsi (900–911), Konrad I (911–918), Henrik I Linnustaja (919–936) |
| Pääkaupunki | Useita, mukaan lukien Frankfurt ja Regensburg |
| Historia | |
| – Perustettu | 843 |
| – Lakkautettu | 962 |
| Valuutta | Pfennig |
| Edeltäjä(t) | Frankkien valtakunta |
| Seuraaja(t) |
Saksan kuningaskunta Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta |
Itä-Frankia oli historiallinen valtio, joka muodostui 843 Verdunin sopimuksessa, jolla Frankkien valtakunta jaettiin kolmeen osaan Kaarle Suuren pojanpoikien kesken. Itä-Frankian sai Ludvig Saksalainen.[1] Itä-Frankiasta kehittyi myöhemmin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Ei ole täysin selvää, missä vaiheessa Itä-Frankia kehittyi keisarikunnaksi, mutta viimeistään 962, kun Otto I Suuri kruunattiin keisariksi, on keisarikunnan täytynyt olla olemassa.
Itä-Frankia jakautui neljään herttuakuntaan: Svaabiaan, Frankeniin, Saksiin ja Baijeriin, jotka liitettiin Lothar II:n vuonna 869 tapahtuneen kuoleman jälkeen Lotharingiaan.
900-luvulla Itä-Frankian aluetta alettiin kutsua nimillä regnum Teutonicum (Teutonien kuningaskunta[2] ja Saksan kuningaskunta).
Lähteet
- ↑ Taneli Puputti, Keisarit ajankuvana, pro gradu, Jyväskylän yliopisto, s. 5 ja alaviite 189 (pdf)
- ↑ Edward N. Luttwak, The Grand Strategy of the Byzantine Empire s. 139 (Google Books)
