Tänään astumme John Donne:n jännittävään maailmaan, aiheeseen, joka on kiinnittänyt miljoonien ihmisten huomion ympäri maailmaa. Perustamisestaan lähtien John Donne on ollut tutkimuksen, keskustelun ja kiinnostuksen kohteena, ja sen vaikutus yhteiskuntaan on edelleen ajankohtainen. Tässä artikkelissa tutkimme John Donne:n monia puolia sen historiasta sen vaikutuksiin jokapäiväisessä elämässä. Syvän ja harkitun analyysin avulla pyrimme ymmärtämään paremmin, mitä John Donne tarkoittaa ja miksi se on niin merkittävä nykyään. Valmistaudu uppoutumaan kiehtovaan matkaan John Donne:n sydämeen!
John Donne (1572 – 31. maaliskuuta 1631) oli englantilainen runoilija ja saarnaaja.
Donne syntyi katolisille vanhemmille, mutta kääntyi anglikaaniksi vuoden 1600 vaiheilla. Ennen kirkollista uraansa Donne opiskeli asianajajan tointa varten sekä osallistui sotaretkille Espanjan laivastoa vastaan Englannin ja Espanjan välisessä sodassa 1590-luvulla.[1] Pappisvihkimyksensä Donne sai vuonna 1615. Hänet nimitettiin vuonna 1621 St Paulin katedraalin tuomiorovastiksi.
Donne kärsi vuonna 1623 vakavan kuumetaudinpuuskan ja sairastui sittemmin mahasyöpään, johon hän menehtyi 31. maaliskuuta 1631.
Donnen kirjallinen tuotanto edustaa niin kutsuttua metafyysistä runoutta. Useat tunnetuista runoista käsittelevät rakkautta. Julkaisujen joukkoon lukeutuu myös tunnettu sairaan elämää käsittelevä Rukouksia sairasvuoteelta, jonka Donne kirjoitti itse vakavan sairauden runtelemana 1620-luvulla.
Kaunokirjallisen tuotannon ohella Donne tunnetaan itsemurhaa käsitelleen Biathanatos -teoksen kirjoittajana. Vuoteen 1610 mennessä valmistunut teos julkaistiin vasta kuusitoista vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, vuonna 1647. Donne tarkasteli oikeutta tehdä itsemurha - joka hänen aikanaan oli rikollinen teko - niin maallisen kuin uskonnollisen oikeuden näkökulmasta. Hän esitti vallalla olleesta käsityksestä poiketen, ettei itsemurha riko Jumalan, Luonnon tai Järjen lakia vastaan, eikä itsemurhan tekijää näin ollen tulisi rangaista. Donne tiesi johtopäätöstensä arkaluontoisuuden ja oli aikeissa polttaa teoksensa käsikirjoituksen. Hän kuitenkin säästi kirjoituksensa ja ohjeisti poikaansa säilyttämään käsikirjoituksen, mutta jättämään se julkaisematta.[2]