Nykymaailmassa John Snow on erittäin ajankohtainen aihe, joka herättää suurta kiinnostusta ja keskustelua eri aloilla. Syntymisestään lähtien se on vaikuttanut tapaan, jolla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, tapaan, jolla tiettyjä toimintoja suoritetaan, tai tapaan, jolla maailma nähdään. John Snow on herättänyt kiistaa, on ollut tutkimusten keskipiste ja muuttanut monien keskustelujen kulkua. Tässä artikkelissa tutkimme John Snow:een liittyviä eri näkökohtia, analysoimme sen vaikutusta yhteiskuntaan ja pohdimme sen merkitystä nykymaailmassa.
John Snow (15. maaliskuuta 1813 York – 16. kesäkuuta 1858 Lontoo) oli brittiläinen lääkäri, jota pidetään yhtenä epidemiologian perustajista. Hän osoitti vuonna 1854 tilastollisella tutkimuksella, että kulkutauti kolera levisi saastuneen juomaveden välityksellä. Snow oli myös merkittävä anestesiologian edelläkävijä.[1]
Snow syntyi hiilitarhatyöläisen pojaksi. Hän kävi koulunsa Yorkissa ja työskenteli 14-vuotiaasta alkaen lääkärinapulaisena Yorkshiren maaseudulla sekä vuosina 1827–1833 Newcastlessa. Hän aloitti vuonna 1836 varsinaiset lääkärinopinnot ja valmistui vuonna 1844 Lontoon yliopistosta. Snow piti yksityistä vastaanottoa Lontoon Sohossa.[1][2] Vuonna 1849 hänestä tuli Royal College of Physicians -seuran lisensiaatti.[1]
Vuonna 1846 Snow oppi Yhdysvalloissa vastikään keksityn eetterin käytön kivunlievitykseen leikkauksissa ja hän alkoi välittömästi tutkia kaasumaisen eetterin paineen ja lämpötilan suhdetta[2]. Hänet nimitettiin seuraavana vuonna Lontoon St. George’s -sairaalan anestesiologiksi. Hän aloitti pian kokeilut kloroformilla ja kehitti sen annosteluun tarkoitetun välineen. Snow saavutti niin arvostetun maineen, että häntä pyydettiin annostelemaan kloroformia kuningatar Viktorialle tämän synnytysten yhteydessä vuosina 1853 ja 1857, mikä lisäsi yleistä luottamusta kaasuanestesiaa kohtaan. Snow kirjoitti merkittävän teoksen On Chloroform and Other Anaesthetics, joka ilmestyi postuumisti vuonna 1858. Hän kuoli samana vuonna sydänkohtaukseen 45-vuotiaana.[1]
Snow oli kasvissyöjä ja absolutisti, mutta joi myöhempinä vuosinaan hieman viiniä.[3]
Parhaiten Snow tunnetaan koleratutkimuksestaan. Hän tutustui tähän kulkutautiin jo Englannin vuosien 1831–1832 ensimmäisen koleraepidemian aikana. Vuosien 1848–1849 seuraavan epidemian aikana hän osallistui Lontoon epidemiologisen seuran perustamiseen ja julkaisi teoksen On the Mode of Communication of Cholera. Tuohon aikaan koleran uskottiin leviävän myrkyllisten höyryjen eli miasmojen välityksellä, mutta mikrobiteoriaa kannattanut Snow arveli taudinaiheuttajien leviävän ulosteiden kautta veteen ja vaatteisiin. Kun kolmas koleraepidemia puhkesi vuonna 1853, hän ryhtyi suorittamaan Lontoossa tilastollista tutkimusta sairastapauksista todistaakseen väitteensä. Hän vertaili koleratapausten määrää ja sijoittumista kahdella väestöltään samanlaisella Lontoon asuinalueella, jotka saivat juomavetensä eri vesiputkiyhtiöiltä. Sairastumisia oli vähän alueella, jonka vesi tuli Thamesjoen yläjuoksulta kaupungin ulkopuolelta, mutta paljon alueella, joka sai vetensä Lontoon keskusta-alueelta, missä siihen oli sekoittunut viemärivettä. Snow esitti havaintonsa kartoilla kuvitetussa On the Mode of Communication of Cholera -teoksen uudessa laitoksessa (1855).[1]
Tutkimuksen ollessa kesken Snow’n kotitienoolla Sohossa puhkesi elokuun 1854 lopussa äkillinen ja raju paikallinen epidemia. Snow laati haastattelujen perusteella kartan osoitteista, joissa ihmisiä oli sairastunut, ja havaitsi niiden keskittyneen erityisesti Broad Streetin yleisen kaivon lähikortteleihin. Snow’n pyynnöstä kaupunginvaltuusto määräsi 8. syyskuuta 1854 poistamaan Broad Streetin kaivon pumpusta kahvan, jotta asukkaat eivät voisi enää ottaa vettä saastuneesta kaivosta. Vaikka Sohon epidemia oli tuossa vaiheessa jo muutenkin laantumassa, Broad Streetin pumpun tekeminen vaarattomaksi Snow’n ripeän toiminnan ansiosta on jäänyt historiaan kansanterveyden edistämisen merkkipaaluna.[2] Koleran aiheuttava bakteeri Vibrio cholerae löydettiin samana vuonna, mutta sen merkitys taudin synnyssä ymmärrettiin laajasti vasta 1880-luvulla.[1]