Juli Hariton

Nykyään Juli Hariton on aihe kaikkien huulilla. Juli Hariton:stä on tullut tutkijoiden, tutkijoiden ja suuren yleisön kiinnostava kohde joko historiallisen merkityksensä, yhteiskuntavaikutuksensa tai nykymaailmassa vallitsevan vaikutuksensa vuoksi. Tässä artikkelissa tutkimme tätä aihetta perusteellisesti eri näkökulmista analysoimalla sen alkuperää, kehitystä ja seurauksia eri alueilla. Lisäksi yritämme tarjota täydellisen ja yksityiskohtaisen yleiskatsauksen Juli Hariton:stä, jossa käsitellään sekä sen myönteisiä että negatiivisia puolia. Juli Hariton on epäilemättä kiehtova aihe, joka herättää uteliaisuutta monissa, ja olemme varmoja, että tässä esittelemämme tiedot kiinnostavat lukijoitamme suuresti.

Juli Borisovitš Hariton
Юлий Борисович Харитон
Haritonin 100-vuoutispäivän kunniaksi julkaistu postimerkki
Haritonin 100-vuoutispäivän kunniaksi julkaistu postimerkki
Henkilötiedot
Syntynyt27. helmikuuta 1904
Pietari, Venäjä
Kuollut19. joulukuuta 1996 (ikä 92)
Sarov, Venäjä
Kansalaisuus Neuvostoliitto
ArvonimiSosialistisen työn sankari (1949, 1951, 1954)
Koulutus ja ura
Tutkinnot Leningradin polyteknillinen korkeakoulu
Cambridgen yliopisto
Opinnot fysiikan tohtori
Väitöstyön ohjaaja Abram Ioffe
Ernest Rutherford
Instituutti Arzamas-16
Tutkimusalue Ydinfysiikka
Tunnetut työt Neuvostoliiton ydinaseryhmä
Palkinnot Leninin kunniamerkki (1956)
Neuvostoliiton valtionpalkinto (1949, 1951, 1953)

Juli Borisovitš Hariton (27. helmikuuta 1904 – 19. joulukuuta 1996, ven. Юлий Борисович Харитон) oli neuvostoliittolainen ydinfyysikko. Hän oli mukana kehittelemässä Neuvostoliiton varhaisia ydinaseita.[1]

Hariton valmistui vuonna 1925 Leningradin polyteknisestä opistosta, missä Abram Ioffe oli hänen ohjaajansa.[2] Hän jatkoi opintojaan vuosina 1926–1928 Cambridgessa Ernest Rutherfordin oppilaana.[1]

Juli Hariton työskenteli Igor Kurtšatovin työryhmässä, Arzamas-16:ssa.[2] Projekti käynnistyi arviolta vuonna 1942, eli Saksan käynnistämän massiivisen hyökkäyksen jälkeen. Aiemmin oli Abram Ioffe kieltäytynyt Neuvostoliiton ydinaseita kehittelevässä työryhmässä toimimiseen, korkeaan ikäänsä vedoten.[3]

Hariton oli inventoimassa eli kehittelemässä monia ratkaisuja. Yksi näistä oli ainakin RDS-3:ssä sekä RDS-4:ssä käytetty Levitoiva rakenne (Levitated Pit), mikä lähes tuplasi varhaisen RDS-1:n tehon sekä oli tätä kevyempi. RDS-1:n jälkeen, Neuvostoliitto alkoi parannella ydinaseitaan, myös omia ratkaisujaan kehittäen.[4] Valtio teki sitä jatkaen ydinasetuotantoaan ja monia erilaisia versioita saman aikaisesti kehittäen.[5] Tuon kehittelyn vahvat vaikuttajat olivat Josif Stalinista NKVD:n ylipäällikkö Lavrenti Berijaan.[6] Eräs atomiaseiden kehittelyn kohde oli kiihdytetty fissio (RDS-6), mihin Hariton osallistui. Juli Hariton oli syntynyt Pietarissa ja hän menehtyi Sarovissa. Häntä on kutsuttu nimellä Neuvostoliiton Oppenheimer, olihan hän etnisyydeltään juutalainen kuten myös äitinsä Mirra.[7]

Juli B. Hariton palkittiin useilla valtionpalkinnoilla, kuten Leninin kunniamerkillä[8] ja Neuvostoliiton valtionpalkinniolla kolme kertaa (1949, 1951, 1953).[5]

Lähteet

  • Pavel & Anatoli Sudoplatov: Stalinin erikoistehtävissä – kiusallisen todistajan muistelmat (Toim. Jerrold L. & Leona P. Schecter). Alkuteos: Special Tasks. The Memoirs of an Unwanted Witness – A Soviet Spymaster. Suom. Kari Klemelä. Helsinki WSOY 1994 ISBN 951-0-19584-7.
  1. ↑ a b Yuli Khariton Nuclear Weapon Archive. Viitattu 24.12.2023. (englanniksi)
  2. ↑ a b Yuli B. Khariton Nuclear Museum. Atomic Heritage Foundation. Viitattu 24.12.2023. (englanniksi)
  3. ↑ Sudoplatov, P. A., 1994: s. 266-268.
  4. ↑ https://nuclearweaponarchive.org/Russia/Sovwpnprog.html Viitattu 30.12.2023.
  5. ↑ a b Julius Borisovich Khariton Global Security. Viitattu 24.12.2023. (englanniksi)
  6. ↑ Obituary The Independent. Viitattu 24.12.2023.
  7. ↑ Mirra Burovsky-Eitingon Jewish Women's Archive. Viitattu 25.12.2023.
  8. ↑ Siegfried S. Hecker: A visit to Russia's secret nuclear labs Center for International Security and Cooperation. 2017. Freeman Spogli Institute for International Studies, Stanford University. Viitattu 24.12.2023.

Aiheesta muualla