Nykymaailmassa on väistämätöntä olla utelias Kansankoti:sta. Puhummepa sitten ajankohtaisesta aiheesta, historiallisesta henkilöstä tai luonnonilmiöstä, Kansankoti herättää yhteiskunnassa laajaa kiinnostusta. Kansankoti:n vaikutus on havaittavissa eri aloilla populaarikulttuurista akateemiseen maailmaan, mukaan lukien politiikka ja talous. Siksi on tärkeää tutkia perusteellisesti kaikkea Kansankoti:een liittyvää, ymmärtää sen merkitys ja vaikutus elämäämme. Tässä artikkelissa perehdymme Kansankoti:n kiehtovaan maailmaan ja tutkimme sen eri puolia ja merkitystä nykyisessä kontekstissa.
Kansankoti (ruots. folkhemmet) on pohjoismaista hyvinvointivaltiota kuvaava ilmaisu, jonka käyttö aloitettiin Ruotsissa 1900-luvun alussa. Poliittisena käsitteenä termi oli alun perin konservatiivien käyttämä. Nimitys tuli vasemmiston käyttöön pitkäaikaisen pääministerin Per Albin Hanssonin ja hänen johtamansa Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toimesta 1920-luvulla. Käsite on sittemmin ollut monen pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen pääministerin käytössä.
Ennen sen käyttöä poliittisen retoriikan harjoittamisessa, kansankoti tarkoitti rakennusta, jossa köyhälistöllä oli edulliseen hintaan mahdollisuus saada tietoa yhteiskunnasta lukemalla kirjoja ja lehtiä. Kansankoteja oli Pohjoismaiden suurissa kaupungeissa 1800-luvun loppupuolella. Suomen ensimmäisen kansankodin perusti Helsinkiin vuonna 1889 Alli Trygg-Helenius.[1]
Ruotsin konservatiivit ottivat folkhem-käsitteen käyttöön poliittisena käsitteenä ja kielikuvana. Termillä pyrittiin luomaan yhteisyyden tunnetta luokkarajojen yli ja näin säilyttämään yhteiskuntarauhaa työväenliikkeen esittämien demokratisoimisvaatimusten torjumiseksi.[1]
1920-luvulla Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson otti kansankoti-käsitteen käyttöön toisensisältöisenä. Kuuluisassa puheessaan vuonna 1928 Hansson ilmaisi sosiaalidemokraattien näkemyksen yhteiskunnasta:[2]
Hanssonin jälkeen samaa politiikkaa jatkoi 1960-luvun lopulle saakka pääministeri Tage Erlander. Sosiaalidemokraattien mukaan kansankoti on demokraattinen hyvinvointiyhteiskunta, joka toimii yhteishengen ja yhteisyyden periaatteella. Tähän tarvitaan heidän mukaansa sosiaalipolitiikkaa, kuten yleinen sairausvakuutus, lapsilisät, työeläkejärjestelmä ja peruskoulu. Poliittiset vastustajat eivät useinkaan vastustaneet näitä uudistuksia sinänsä, mutta varoittelivat niiden kustannuksista ja verojen kiristymisestä.[3]