Kansantuomioistuin (natsi-Saksa)

Nykymaailmassa Kansantuomioistuin (natsi-Saksa):stä on tullut erittäin tärkeä ja keskustelunaihe. Sen vaikutus kattaa yhteiskunnan eri osa-alueet politiikasta populaarikulttuuriin. Ajan myötä Kansantuomioistuin (natsi-Saksa) on edelleen asiantuntijoiden ja suuren yleisön kiinnostuksen ja analyysin aihe. Tässä artikkelissa tutkimme Kansantuomioistuin (natsi-Saksa):een liittyviä eri näkökohtia sen alkuperästä sen vaikutuksiin jokapäiväiseen elämään. Lisäksi tarkastelemme Kansantuomioistuin (natsi-Saksa):n eri näkökulmia ja mielipiteitä tavoitteenaan tarjota kattava ja täydellinen näkemys tästä maailmanlaajuisesti tärkeästä aiheesta.

Puheenjohtaja Roland Freisler.
Muistomerkki merkintä Volksgerichtshofiin.

Kansantuomioistuin (saks. Volksgerichtshof, lyh. VGH) oli natsi-Saksan erikoisoikeus, joka oli säädetty lailla 24. huhtikuuta 1934. Valtiopäivätalon palon jälkeinen oikeusprosessi päättyi kansallissosialistien kannalta epäedulliseen tulokseen, koska valtakunnanoikeus tuomitsi yksin päätekijänä Marinus van der Lubben. Kansallissosialistit eivät sen vuoksi voineet syyttää kommunisteja tuhopoltosta. Niinpä perustettiin poliittisiin rikoksiin erikoistunut VGH, jonka toimivaltaan kuuluivat muun muassa seuraavat rikosasiat: puolustusmateriaalin vahingoittaminen, vihollisen avustaminen ja puolustuskyvyn heikentäminen. Kansantuomioistuin jakoi tuomioita myös mustan pörssin kauppiaille, lakkoilijoille ja tappiomielialan levittäjille.[1]

Kansantuomioistuin kokoontui Berliinin oikeustalon istuntosalissa. Oikeussali oli koristettu suurilla hakaristilipuilla sekä Adolf Hitlerin ja Fredrik II:n rintakuvilla. Oikeusistuin koostui kahdesta ammattilaistuomarista sekä viidestä maallikkojäsenestä, jotka olivat koottu kansallissosialistisen puolueen, poliisin, SS:n ja sotavoimien riveistä. Ammattilaistuomarien äänet olivat ratkaisevat, ja ne saattoivat kaataa maallikkojen äänet. Tuomarit nimitti Hitler valtakunnan oikeusministeriön (Reichsjustizministerium) ehdotuksesta. Oikeusistuimen tärkein jäsen oli puheenjohtaja. VGH tuomitsi ainoana oikeusasteena: muutoksenhakumahdollisuutta tuomioihin ei ollut.[1]

VGH:n puheenjohtajana oli vuodesta 1936 Otto Thierack, ja häntä seurasi vuonna 1942 Roland Freisler. Viimeistään Freislerin nimityksen jälkeen kansantuomioistuin lakkasi täysin muistuttamasta todellista laillista oikeusistuinta. Freisler ajoi kuolemantuomioita läpi vähin todistein sekä pilkkasi ja nöyryytti syytettyjä.[2] Kun kansantuomioistuin tuomitsi heinäkuun 20. päivän salaliiton jäseniä, Freisler raivosi ja huusi niin kovaa, että istunnot tallentaneen filmiryhmän äänittäjillä oli suuria vaikeuksia tehdä työnsä.[3]

Vuosina 1943–1944 Freislerin I senaatti langetti 1 600 hirttotuomiota (muun muassa Valkoinen ruusu -vastarintaryhmän jäsenet). Pelkästään vuosina 1942–1943 VGH langetti yli 5 000 kuolemantuomiota.[3] Tuomioita ei jaettu ainoastaan saksalaisille vaan myös miehitettyjen maiden kansalaisille.

Katso myös

Lähteet

  • Friedrich, Jörg: Freispruch für die Nazi-Justiz: Die Urteile gegen NS-Richter seit 1948. Eine Dokumentation. (Überarbeitete und ergänzte Ausgabe) Berlin: Ullstein, 1998. ISBN 3-548-26532-4
  • Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich, s. 364. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1

Viitteet

  1. ↑ a b Snyder 1998: 364.
  2. ↑ Plötzensee Memorial Center: Judicial Terror (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 7.11.2008.
  3. ↑ a b Spiritus Temporis: Roland Freisler (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 7.11.2008.

Aiheesta muualla