Lyijytiosyanaatti

Nykymaailmassa Lyijytiosyanaatti:stä on tullut erittäin kiinnostava ja tärkeä aihe monille ihmisille eri yhteyksissä. Olipa kyse ammatillisesta, akateemisesta, poliittisesta tai sosiaalisesta alalla, Lyijytiosyanaatti:llä on tärkeä paikka ja se on lukuisten keskustelujen ja keskustelujen keskipisteessä. Sen vaikutus ja merkitys ylittävät rajat ja kulttuurit, mikä tekee siitä yleismaailmallisen kiinnostavan aiheen. Tässä artikkelissa tutkimme erilaisia ​​Lyijytiosyanaatti:een liittyviä puolia ja näkökohtia analysoimalla sen vaikutusta, sen vaikutuksia ja sen paikkaa nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi tarkastelemme joitakin näkökulmia ja lähestymistapoja ymmärtääksemme paremmin Lyijytiosyanaatti:n monimutkaisuutta ja merkitystä nykymaailmassa.

Lyijytiosyanaatti
Tunnisteet
CAS-numero 592-87-0
PubChem CID 11616 ja 516874
Ominaisuudet
Molekyylikaava Pb(SCN)2
Moolimassa 323,39
Ulkomuoto Kellertävä kiteinen aine
Sulamispiste 190-192 °C (hajoaa)[1]
Tiheys 3,82 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen 0,5 g/l (20 °C)[1]

Lyijytiosyanaatti (Pb(SCN)2) on lyijy- ja tiosyanaatti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään esimerkiksi tulitikkujen valmistukseen.

Ominaisuudet, valmistus ja käyttö

Huoneenlämpötilassa lyijytiosyanaatti on kellertävää kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee vain hieman veteen ja liukoisuus kasvaa lämpötilan noustessa. Sen sijaan se liukenee typpihappoon tai komplekseja muodostaen ammoniakkiin ja tiosyanaattiliuoksiin. Kuumennettaessa veden ja lyijytiosyanaatin suspensiota muodostuu lyijyhydroksiditiosyanaattia. Lyijytiosyanaatti on monien lyijy-yhdisteiden tavoin myrkyllistä.[1][3][4]

Lyijytiosyanaattia valmistetaan saostamalla lyijynitraatin vesiliuoksesta alkalimetallitiosyanaateilla.[1][3]

Pb(NO3)2> + 2 NaSCN → Pb(SCN)2 + 2 NaNO3

Lyijytiosyanaattia käytetään käsiaseiden patruunoissa, seoksena antimonitrisulfidin ja kaliumkloraatin kanssa tulitikuissa ja apuaineena tekstiilien värjäyksessä.[1][3][4]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e Theo H. J. van Hoek: "Thiocyanates, Inorganic", teoksessa Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Vol. 36 s. 625
  2. ↑ W. M. Haynes, David R. Lide, Thomas J. Bruno: CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 4–71. (93rd edition) CRC Press, 2012. ISBN 978-1-4398-8049-4 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 24.5.2023. (englanniksi)
  3. ↑ a b c E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 396. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
  4. ↑ a b Robert A. Lewis: Hawley's Condensed Chemical Dictionary, s. 823. John Wiley & Sons, 2016. ISBN 978-1-1192-6784-3 (englanniksi)