Meribiologia

Meribiologia on biologian osa-alue, joka tutkii valtamerten ja muiden merialueiden elämää, ekosysteemejä ja eliöstöä.

Meribiologian osa-alueiksi voidaan lukea muun muassa merten eri eläin- ja kasviryhmiä tutkivat erikoisalat, kuten iktyologia eli kalatiede ja fykologia eli levätiede. Myös meriekologia on tärkeä erikoisala, joka tutkii muun muassa ilmastonmuutoksen ja hiilikierron vaikutuksia merten ekosysteemeihin.

Merten eri alueilla elää sellaisia eliöitä, jotka ovat sopeutuneet kunkin alueen olosuhteisiin. Esimerkiksi meren pohjien eliöstöt vaihtelevat sen mukaan, onko kyseessä hiekka- vai kalliopohja vai sijaitseeko merenpohja syvän meren alueella. Pohjaan kaivautuvia eläimiä elää hiekkapohjilla. Kallioisilla pohjilla puolestaan elää kasveja, jotka tarvitsevat kasvualustan, mihin on helppompi kiinnittyä kuin hiekkapohjaan. Alkeellisimpia meren eliöstöstä ovat bakteerit, joihin kuuluvat sinilevinä tunnetut joskus suuria kasvustoja muodostavat syanobakteerit. Osa levistä on yksisoluisia, planktoniin kuuluvia lajeja. Tällaisiä ovat panssarilevät, piilevät, nielulevät ja silmälevät. Monisoluisiin eliöihin kuuluvia leviä ovat viherlevät, ruskolevät ja punalevät. Putkilokasveista kelluslehtiset kasvit elävät yleensä syvemmissä vesissä kuin ilmaversoiset kasvit. Pienet merieläimet piiloutuvat usein hiekkaisiin merenpohjiin suojaan petoeläimiltä. Myös kasvistojen kätköistä löytyy piilopaikkoja, jonne pieneläimet usein piiloutuvat suojaan. Jotkut eläimet pystyvät varastoimaan happea esimerkiksi kuoreensa, jotkut pystyvät hengittämään ihollaan ja jotkut käyvät silloin tällöin hengiittämässä veden pinnalla.^[1]

Merten tutkimuksella hankitaan tietoa merten lajeista, merten luontotyypeistä ja ekosysteemeistä. Tutkimuksella selvitetään myös luonnonsuojelullisia seikkoja. Myös merieliöiden lisääntymisalueita tutkitaan. Tutkimusmenetelmiä ovat videointi ja näytteiden otto. Tutkimuksissa käytetään apuna myös ilmakuvia ja satelliittikuvia. Meriluontotyyppejä ovat hiekkasärkät, laguunit, jokisuistot ja riutat. Meriekosysteemejä tutkittaessa tutkitaan myös niiden olosuhteita, kuten lämpötilaa, ravinteiden määrää ja merialueiden tuulisuutta. Esimerkiksi Itämeren biologiaa ja ekologiaa tutkitaan Velmu-ohjelmalla.^[2]

Tavallisen systemaattisen luokituksen mukaan merten eliöstö voidaan jakaa muun muassa bakteereihin, kasveihin ja leviin, sieniin ja eläimiin, sekä edelleen näiden alaryhmiin. Meribiologiassa käytetään systemaattisen luokittelun lisäksi runsaasti eliöiden elintavan mukaista jaottelua:^[3]

• plankton – keijusto
• benthos – merenpohjan sedimentissä tai sen tuntumassa elävät eliöt;
• neuston – irrallaan välittömästi veden pinnan alla ajelehtivat eliöt;
• pleuston – veden pintakalvon päällä elävä eliöstö;^[4]
• nekton – aktiivisesti uivat eliöt (muun muassa kalat ja valaat);
• perifyton – alustaan kiinnittyvät eliöt;
• tripton – kuollut aines, johon kuuluu muun muassa saviaines ja eläinten hajotessa syntyvä orgaaninen detritus; detritus muodostuu edelleen alloktonista tai autoktonista.

Meren eliöyhteisö eli biokenoosi voidaan lisäksi ryhmitellä kolmeen ekologiseen tasoon:^[3]

1. tuottajat eli autotrofit, jotka pystyvät hyödyntämään ulkopuolista energialähdettä (yleensä auringon säteilyä) ja sitovat epäorgaanista hiiltä orgaaniseksi aineeksi; näitä ovet muun muassa kasviplankton, päällyslevät ja suurvesikasvit eli vesimakrofyytit;
2. kuluttajat, jotka kuluttavat sitä kemiallista energiaa, jonka ekosysteemin tuottajat ovat sitoneet solumassaansa; näitä ovat eläinplankton, kalat, merinisäkkäät ja -linnut;
3. hajottajat, jotka pilkkovat meriekosysteemin orgaanista ainesta (bakteerit, homeet ja sienet).

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Meribiologia.

• Marine Biology (Open Directory Project)