Tässä artikkelissa aiomme tutkia Pohjoismainen passivapaus:tä perusteellisesti ja kaikkea, mitä tämä aihe sisältää. Pohjoismainen passivapaus on aihe, joka ansaitsee analysoinnin eri näkökulmista, alkuperästään nykypäivän merkityksellisyyteen ja sen vaikutuksiin eri aloilla. Seuraavilla riveillä perehdymme Pohjoismainen passivapaus:n tärkeimpiin näkökohtiin, paljastamme sen mahdolliset vaikutukset ja tarjoamme maailmanlaajuisen näkemyksen tästä aiheesta. Olitpa sitten tuttu Pohjoismainen passivapaus tai uusi aihe, tämän artikkelin tarkoituksena on tarjota täydellinen ja ajantasainen kuva tästä ongelmasta, ja se kutsuu sinua pohtimaan ja lisäämään ymmärrystäsi Pohjoismainen passivapaus:stä.
Pohjoismainen passivapaus on Pohjoismaiden kesken sovittu käytäntö, jonka mukaan Pohjoismaiden kansalaiset eivät tarvitse passia tai muuta matkustusasiakirjaa liikkuessaan Pohjoismaasta toiseen.
Passivapaus astui voimaan 12. heinäkuuta 1952.[1] Uudempi sopimus solmittiin vuonna 1954 Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kesken.[2] Islanti liittyi sopimukseen vuonna 1955 ja Färsaaret vuonna 1966.[3][4]
Passivapaus on sisällöltään laajempi kuin Schengenin sopimus; Schengen-alueenkaan sisärajoillakaan ei yleensä tarkasteta matkustusasiakirjaa, mutta matkustajalla on kuitenkin oltava sellainen mukana.[5] Pohjoismaiden kansalaiset eivät tarvitse passia tai mitään muutakaan matkustusasiakirjaa liikkuessaan tai oleskellessaan toisten Pohjoismaiden alueella. Henkilöllisyys täytyy kuitenkin pystyä todistamaan. Myös Pohjoismaiden ulkopuolelta saapuvat Pohjoismaiden kansalaiset tarvitsevat passin tai muun matkustusasiakirjan rajan ylittämiseen.[6]
Vaikka Huippuvuoret kuuluvat Norjaan, se ei ole osa Schengen-aluetta ja rajatarkastusta edellytetään maahan saapuessa myös pohjoismaalaisilta.[7] Myöskään Tanskalle kuuluva Grönlanti ei ole koskaan liittynyt sopimukseen, eli passivapaus ei koske sitä.[8]