Tässä artikkelissa käsitellään ongelmaa Sointukulku, josta on tullut yhä tärkeämpi nykyään. Ilmestymisestään lähtien Sointukulku on herättänyt suurta kiinnostusta eri sektoreilla ja synnyttänyt keskustelua ja kiistoja sen sosiaalisista, taloudellisista ja kulttuurisista vaikutuksista. Tässä mielessä on olennaista analysoida perusteellisesti Sointukulku:een liittyviä eri näkökohtia sekä sen vaikutuksia globaalilla tasolla. Samoin se pyrkii tarjoamaan kattavan ja objektiivisen näkemyksen tästä aiheesta tarjoamalla keskeisiä tietoja, joiden avulla lukija ymmärtää sen tärkeyden ja laajuuden nykyään.
Sointukulku (myös sointujärjestys, sointuprogressio tai harmoninen progressio) on joukko sointuja, jotka soitetaan ennalta määrätyssä järjestyksessä siten, että soinnut liittyvät jollakin tavoin toisiinsa ja muodostavat eheän kokonaisuuden. Sointukulku on keskeinen käsite suuressa osassa eurooppalaista musiikkia. Sen avulla musiikille voidaan luoda selkeä rakenne, joka voi olla esimerkiksi syklinen. Yleisimmin käytetty sointuprogressio länsimaisessa musiikissa perustuu I:n (eli toonikan), IV:n (eli subdominantin) ja V:en (eli dominantin) asteen soinnuille. Näitä sointuja käytetään muun muassa perus-, kahdeksan ja kahdentoista tahdin blueskaavoissa. Jazzissa yleisesti käytetty sointuprogressio perustuu sävelasteikon II asteen mollisoinnulle (ii-V-I).
Erityisesti jazzmusiikissa monien jazzstandardien sointukuluille on alettu antaa omia nimiään, ja niitä on käytetty laajasti uusissa kappaleissa. Eniten käytettyjä tällaisia sointuprogressioita on George Gershwinin "I've Got Rhythm" -kappaleen sointukulku, jota on käytetty uudelleen niin usein, että jazzpiireissä se tunnetaan nykyisin nimellä Rhythm Changes.