Taylorin sääntö

Taylorin sääntö on kehittäjänsä John B. Taylorin mukaan nimetty keskuspankkien rahapolitiikkasääntö, joka ohjaa optimaalisen ohjauskoron asettamista riippuen vallitsevasta inflaatiosta ja taloudellisista aktiviteeteista ^[1].

Taylorin sääntö määrää ohjauskoron muutoksia riippuen eroista toteutuneen ja tavoitellun inflaatio- ja tuotantotasojen eroista ^[2]. Sääntö voidaan esittää yhtälönä seuraavasti:

${\displaystyle i_{t}=\pi _{t}+r_{t}^{*}+a_{\pi }(\pi _{t}-\pi _{t}^{*})+a_{y}(y_{t}-{\bar {y}}_{t}).}$

Tässä yhtälössä ${\displaystyle \,i_{t}\,}$ on tavoiteltu lyhyen aikavälin ohjauskoron taso, ${\displaystyle \,\pi _{t}\,}$ on inflaation taso (BKT-deflaattorilla mitattuna), ${\displaystyle \pi _{t}^{*}}$ on tavoiteltu inflaation taso, ${\displaystyle r_{t}^{*}}$ on oletettu reaalinen korkotaso tasapainotilassa, ${\displaystyle \,y_{t}\,}$ on logaritmi reaalisesta bruttokansantuotteesta ja ${\displaystyle {\bar {y}}_{t}}$ on logaritmi lineaarisen trendin avulla lasketusta potentiaalisesta tuotannon tasosta.

Mallissa ${\displaystyle a_{\pi }}$ ja ${\displaystyle a_{y}}$ ovat vakioita, joiden tulisi olla arvoiltaan positiivisia. Määrittelemällä ${\displaystyle a_{\pi }>0}$ saadaan Taylorin periaatteeksi nimetty ohjenuora, jonka mukaan inflaation noustessa yhden prosenttiyksikön ohjauskoron tulisi nousta enemmän kuin yhden prosenttiyksikön. Samoin määrittelemällä ${\displaystyle a_{y}>0}$ Taylorin sääntö ohjeistaa ohjauskoron nostamista bruttokansantuotteen noustessa yli potentiaalisen tuotannon tason.