Tässä artikkelissa tutkimme perusteellisesti Urut:tä ja sen vaikutuksia eri elämänalueille. Urut:llä on ollut perustavanlaatuinen rooli vuorovaikutuksessamme, työskentelyssämme ja suhteessamme ympäröivään maailmaan aina olemassaolostaan nyky-yhteiskunnassa. Yksityiskohtaisen analyysin avulla tutkimme erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä Urut:stä sekä sen kehityksestä ajan myötä. Tämä artikkeli pyrkii tarjoamaan täydellisen ja moniulotteisen näkemyksen Urut:stä, jolloin lukijat ymmärtävät paremmin sen tärkeyden ja merkityksen eri yhteyksissä.
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Musiikkitalon urut on valmistunut ja otettu käyttöön |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Urut, joita kutsutaan myös pilliuruiksi tai kirkkouruiksi (erotukseksi populaarimusiikissa käytetyistä sähköuruista), on yhdistetty puhallin- ja kosketinsoitin, jossa on paineilman avulla soivat pillit. Se muodostuu pillistö(i)stä, ilmanantolaitteista ja koneistosta, joka käsittää myös soittopöydän.
Urut on tärkeä läntisen kristillisen kirkon jumalanpalvelussoitin. Urkuja käytetään varsinaisen urkumusiikin lisäksi kirkollisissa menoissa useimmiten virsien säestyssoittimena, sekä säestyssoittimina vokaalimusiikin teoksissa kuten kantaateissa, messuissa, oratorioissa ja passioissa. Pelkästään uruille sävelletty musiikki on suosittua erityisesti Johann Sebastian Bachin ja César Franckin teosten johdosta.
Länsimaisessa taidemusiikissa urkuja on käytetty runsaasti myös muissa kuin uskonnollissävytteisissä teoksissa. Sen vuoksi urkuja on kirkkojen lisäksi suurimmissa konserttisaleissa, joissa niitä käytetään myös yhtenä sinfoniaorkesterin soittimena, esimerkiksi Camille Saint-Saënsin kolmannessa sinfoniassa. Yhdysvalloissa urkuja on aikanaan rakennettu jopa eräisiin varhaisiin tavarataloihin.
Yleensä sähköllä toimiva puhallin puhaltaa ilmaa urkujen koon mukaan yhteen tai useampaan varastopalkeeseen, josta ilma johdetaan ilmakanavia pitkin ilmalaatikoihin ja soittoventtiilin kautta ilmalaatikossa olevan reiän päällä olevaan pilliin soittopöydässä olevaa kosketinta painettaessa. Pillejä on sekä puu- että metallirakenteisia, toimintaperiaatteeltaan sekä huuli- että kielipillejä. Kutakin tällaista eri tavoin soivaa pillirivistöä sanotaan äänikerraksi. Urkuihin rakennettua äänikertavalikoimaa sanotaan urkujen dispositioksi, joka usein esitetään luettelona urkumusiikkiäänitteiden ohjelmalehtisissä.
Urkujen ääniala on yleensä hyvin laaja. Suuret urut ovat mitoiltaan ja äänen dynamiikaltaan suurin ja samalla tekniikaltaan monimutkaisin akustisista soittimista.
Urkujen yli 2000-vuotisen historian aikana niiden rakenne on vaihdellut huomattavasti. Antiikin urkuja ja nykyisiä soittimia yhdistää lähinnä vain se, että soittimen äänen synnyttää paineilma, jota ei tuoteta keuhkoilla, toisin kuin puhaltimissa. Lisäksi pillejä ei soiteta suulla vaan käsillä (ja viime vuosisatojen kuluessa myös jaloilla) koneiston välityksellä.
Puhuttaessa urkujen rakenteesta viitataan yleensä siihen muotoon, jonka soitin oli saavuttanut keskiajan lopulla. Sille luonteenomaista on, että soittajan itsensä ei tarvitse huolehtia ilmanannosta ja että soittaminen tapahtuu sormin koskettimistolla, joka ulkoisesti muistuttaa esimerkiksi cembalon tai pianon koskettimistoa. Useimmissa uruissa on myös jalkiokoskettimisto, joka muistuttaa sormiokoskettimistoa, mutta on luonnollisesti suurempi.
Urkujen ääni syntyy pilleissä, jotka voidaan toimintaperiaatteeltaan jakaa kahteen ryhmään:
Materiaaliltaan pillejä on niin ikään kahta lajia, ja kummastakin valmistetaan sekä huuli- että kielipillejä:
Lisäksi lähinnä huiluäänikerroissa pillit voivat olla kahta tyyppiä avoimuudeltaan:
Avoimesta pillistä saatavan sävelen korkeus on sellainen, että sen aallonpituus on kaksi kertaa pillin pituus ja taajuus sama kuin äänen nopeus jaettuna tällä aallonpituudella. Sävel, jolla on tietty taajuus f, saadaan siis pillistä, jonka pituus on , missä v on äänen nopeus (330 m/s). Esimerkiksi yksiviivainen a1 (440 Hz) saadaan pillistä, jonka pituus on 330/(2·440) = 0,375 m = 37,5 cm, ja suuri C (66 Hz) pillistä, jonka pituus on 330/(2·66) = 2,5 m. Samat sävelet saadaan suljetuista pilleistä, joiden pituus on puolet näistä.
Urkujen julkisivuissa monesti osa pilleistä (joskus jopa kaikki) on mykkiä kulissipillejä, joita ei ole lainkaan yhdistetty urkujen koneistoon ja ilmalaatikoihin. Kulissipillit on joskus valmistettu halvemmasta materiaalista kuin soivat urkupillit, ja joissakin uruissa kulissipillit voivat olla jopa vain hopeamaalilla maalattua puuta.
Urkupillit ovat pääsääntöisesti suoria, mutta harvinaisissa tapauksissa pillit voivat olla taitettuja mutkalle tai lenkille, yleensä pitkien pillien mahduttamiseksi rajalliseen käytettävissä olevaan tilaan.[1] Periaate on tällöin sama kuin vaskipuhaltimissa, joissa putki on soittimen lyhentämiseksi moninkerroin taivutettuna.
Pillien soimisessa tarvittava paineilma synnytetään palkeissa, joita voi olla yksi tai useampia. Palkeiden tehtävänä on saattaa ilma haluttuun paineeseen. Ennen sähkömoottorien käyttöönottoa ilma syötettiin palkeisiin lihasvoimalla, joko käsin tai jaloin. Siksi soittaessa tarvittiin "urkujenpolkija".
Palkeista ilma johdetaan ilmakanavan avulla ilmalaatikkoon, jonka päällä pillit seisovat riveissä. Pillirivit sisältävät rakenteeltaan ja soinniltaan samankaltaisia pillejä matalimmasta korkeimpaan säveltasoon. Pillirivejä kutsutaan äänikerroiksi, jotka poikkeavat toisistaan äänen korkeuden ja värin suhteen. Soittajalla on mahdollisuus valita, mitkä äänikerrat kulloinkin soivat, ja täten vaikuttaa soiton äänenvoimakkuuteen ja sointiväriin.
Soittaja on yhteydessä ilmalaatikkoon ja sitä kautta pilleihin soitto- ja hallintakoneiston avulla. Soittokoneistoksi kutsutaan välitystä koskettimista ilmalaatikkoon kun taas hallintakoneistolla valitaan soivat äänikerrat.
Yleisin soittokoneisto on mekaaninen koneisto, jossa koskettimen liike välittyy ilmalaatikossa olevaan soittoventtiiliin puisten ja/tai metallisten abstraktien, vinkkelien ja vellojen avulla. Mekaaninen soittokoneisto pyritään rakentamaan siten, että se on riittävän kevyt nopeidenkin juoksutusten soittamiseen ja samalla riittävän tunnokas, jotta soittaja voi kokea olevansa mahdollisimman suorassa yhteydessä pilleihin.
Hallintakoneisto on pienissä uruissa yleensä mekaaninen, mutta suuremmissa monesti sähköinen, jolloin eri äänikertayhdistelmiä voidaan tallentaa muistiin ja ottaa käyttöön nopeasti ja vaivattomasti.
Urkujen soitto- ja hallintakoneistona on käytetty myös pneumaattista koneistoa (Suomessa 1880-luvulta 1950-luvulle), jossa koskettimet eivät ole mekaanisessa vaan pneumaattisessa yhteydessä pilleille ilmaa antaviin venttiileihin. Sama koskee hallintakoneistoa, jolla äänikerrat kytketään soimaan. Tällaisessa koneistossa soitto- ja hallintakäskyt välittyvät ohuissa lyijyputkissa kulkevan paineilman välityksellä. Paineilmalla toimivat pienet palkeet avaavat ja sulkevat ilmalaatikoissa olevat pilleihin ilmaa päästävät soittoventtiilit. Pneumaattisen koneiston parantamiseksi kehitettiin sähköpneumaattinen koneisto, jossa yhteys soittopöydän ja ilmalaatikon välillä on toteutettu sähköisesti niin, että ilmalaatikoissa olevat sähköreleet käyttävät pneumaattisia soittoventtiilejä. Myös täysin sähköistä koneistoa on käytetty.
Soittopöytä muodostuu yksinkertaisimmillaan eli pienissä uruissa yhdestä koskettimistosta silloin, kun uruissa on vain yksi äänikerta. Näin pienet urut ovat kuitenkin hyvin harvinaisia, ja tavallisesti soittopöytä onkin monimutkaisempi. Suurten urkujen soittopöydässä on useita koskettimistoja eli sormioita portaittain päällekkäin, jalkio, äänikertojen toimintaan- ja poiskytkemiseen käytetyt rekisteritapit tai -kytkimet, äänikertayhdistelmien muodostamiseen ja käyttämiseen tarkoitettuja muita kytkimiä (käsillä, jaloilla tai molemmilla käytettäviä) ja erilaisia polkimia esimerkiksi paisutuskaappien luukkujen avaamiseen ja sulkemiseen, sekä tietysti puhallinmoottorin virtakytkin. Lisäksi voi olla käyttökytkimiä joillekin muillekin erityisvarusteille, jos urkuihin sisältyy sellaisia.
Soittopöytään liittyy lisäksi muita varusteita, joita urkuri tarvitsee soittamiseen ja mm. jumalanpalveluksen kulun mukaan toimimiseen: nuottiteline, soittopenkki, peili josta näkee alttarille ja mahdollisesti myös kapellimestarin, jos orkesteri tai kuoro ja urut esiintyvät yhdessä, joskus myös tv-monitori alttarin tapahtumien seuraamiseen.
Jo melko pienissä uruissa (kymmenkunta äänikertaa) on yleensä kaksi koskettimistoa, suuremmissa enemmänkin. Koskettimistoja on useita siksi, että äänikerrat on jaettu pillistöiksi, joilla saadaan erilaisia sointiyhdistelmiä, ja jokaista pillistöä kohti on yksi koskettimisto. Kukin pillistö on siis tavallaan oma orkesterinsa, ja urkuri voi koskettimistoa vaihtamalla soittaa ikään kuin eri orkestereilla – jopa kolmella yhtä aikaa, jos hän soittaa oikealla ja vasemmalla kädellä eri koskettimistoa ja lisäksi vielä jalkiolla.
Monen koskettimiston uruissa on käytännössä aina myös ns. yhdistimiä eli koppeleita, joiden avulla yhden koskettimiston äänikerrat voi kytkeä soitettavaksi toisella koskettimistolla, tai myös jalkiolla. Yhdistimien ansiosta urkuri voi parhaimmillaan soittaa jalkiolla urkujen kaikkia äänikertoja yhtä aikaa, jos ne on kytketty toimintaan ja kaikki sormiot yhdistetty jalkiolle.
Monien urkujen soittopöydän koskettimistoissa silmiinpistävää on koskettimien mustan ja valkoisen värin päinvastainen järjestys kuin pianon koskettimissa. Joskus koskettimet eivät edes ole mustia ja valkoisia, vaan tummempaa ja vaaleampaa puuta. Tällainen nykykatsannossa käänteinen värien järjestys lienee itse asiassa vanhempi kuin pianoissa ja useimmissa uruissakin nykyisin käytetty: myös monissa cembaloissa ja muissa vanhoissa kosketinsoittimissa isot koskettimet ovat tummia ja pienet vaaleita.
Urkujen keksijäksi on mainittu Aleksandriassa 200-luvulla eaa. elänyt Ktesibios. Hänen hydraulos-nimisessä soittimessaan yhdistyivät ilmalla soivat pillit ja vesi.
Vesiurut olivat antiikin Kreikassa suosittu soitin. Niitä käytettiin myös Rooman valtakunnassa hoviseremonioissa ja amfiteattereissa. Eräs antiikin ajan parhaiten säilyneistä uruista on näytteillä Budapestissa Aquincumin museossa.
Kansainvaellusaikana urkukulttuuri säilyi Bysantissa. Kun Bysantin keisari Konstantinus V lahjoitti urut frankkikuningas Pipin Pienelle vuonna 757, instrumentti palasi länteen.
Liturgiseen käyttöön urkuja on rakennettu jo 900-luvulta lähtien. Ajan huomattavimmissa uruissa Winchesterin tuomiokirkossa oli 400 pilliä ja 40 kosketinta. Soittajia tarvittiin kaksi, ja 26:ta paljetta polki 70 miestä.
Urkujen asema vakiintui kuitenkin hitaasti, koska Kirkkoisät katsoivat vain laulun sopivan jumalanpalveluksiin. Vuonna 1287 Milanon kirkolliskokous hyväksyi urut ainoaksi jumalanpalvelussoittimeksi. 1300-luvulla urut yleistyivät, ja niitä rakennettiin Euroopan suurkaupunkien ja luostarien kirkkoihin.
Urkujen kokoa kasvatettiin pillirivejä lisäämällä siten että yhtä kosketinta painettaessa soi useampia pillejä. Jotkut pilleistä oli viritetty soimaan yhtä tai useampaa oktaavia korkeammalta kuin perussävel. Näin urkujen äänen voimakkuus ja kirkkaus kasvoi. Keskiajan lopulla kehiteltiin ratkaisuja, jolla soittaja voisi valita mitkä pilleistä kulloinkin soivat. Ensin ilmalaatikko jaettiin kahtia ja toinen puolisko varustettiin sulkuventtiilillä, jolloin soittaja saattoi sulkea osan korkeammista pilliriveistä pois. Edelleen monimutkaisemmilla teknisillä ratkaisuilla päästiin vähitellen siihen, että soittaja saattoi kontrolloida kutakin pilliriviä eli äänikertaa erikseen; tätä kutsutaan rekisteröimiseksi.
Renessanssiaikana urkujen soinnillisia mahdollisuuksia kehitettiin edelleen: pillit jaettiin pillistöihin, joilla kullakin oli oma koskettimistonsa. 1400-luvulla alankomaalaiset urkujenrakentajat sijoittivat myös pillistöt akustisesti erilleen toisistaan pää-, selkä- ja yläpillistöön.
Urut saavuttivat vähitellen messussa kuoron kanssa tasavertaisen aseman. 1400-luvun Codex Faenza -urkumusiikkikokoelmassa on katkelmia urkumessuista, joissa urut ja kuoro vuorottelevat. Tämä alternatim-käytäntö sai myöhemmin virallisen aseman itseltään paavilta.
Uskonpuhdistuksen jälkeen Saksan protestanttisissa kirkoissa urkujen tehtävänä oli mm. johdattaa seurakunta virsilauluun. Tähän tarkoitukseen, ja myös laulun lomassa olevina urkusäkeistöinä käytettäviksi sävellettiin etenkin 1600- ja 1700-luvulla runsaasti urkukoraaleja. Virsilauluun liitettiin urkusäestys Saksassa 1600-luvulla.
1500-luvulle tultaessa urut olivat kehittyneet teknisesti nykyisenkaltaiseen muotoonsa. Urkujenrakennuksen kansalliset koulukunnat (esimerkiksi italialainen, alankomainen ja eteläsaksalainen) eriytyivät toisistaan yhä enemmän. Barokin aikana koulukuntia syntyi yhä enemmän; Skandinavian maiden urkukulttuuri alkoi noudattaa lähinnä pohjoissaksalaista kehityslinjaa.
1800-luvulla urkuja sopeutettiin romantiikan sointi-ihanteeseen. Erityisen kuuluisia tältä aikakaudelta ovat ns. ranskalaisromanttiset urut, jotka tunnetaan myös niiden laajaan, sinfoniaorkesterin ilmaisuvoimaa jäljittelevään sointiin viittaavalla nimellä sinfoniset urut. Näiden rakentajista tunnetuin on Aristide Cavaillé-Coll.
Vastareaktiona tälle syntyi 1900-luvun alussa urkujenuudistusliike. Se ”löysi” taas vanhemmat soittimet ja alkoi vastustaa tiettyjä 1800-luvun urkujenrakennuksen ilmiöitä. Urkujenuudistusliike loi tavallaan oman urkutyyppinsä, josta viime vuosikymmeninä on jälleen yhä enemmän luovuttu. Uusia mullistavia innovaatioita, elektroniikan mukanaan tuomia apulaitteita lukuun ottamatta, urkujenrakennuksessa ei ole oikeastaan sataan vuoteen enää tehty. Koska musiikkikulttuurissa menneiden vuosisatojen musiikin tutkiminen ja esittäminen on saanut paljon painoa, otetaan urkurakennuksessakin usein mallia vanhoista (joka nykyään tarkoittaa 1800-lukuakin!) soittimista.
Vanhoilla uruilla on ollut merkitystä musiikin historian tutkimisessa, koska aiemmin käytössä olleet viritysjärjestelmät ja viritystasot ovat monissa historiallisissa uruissa edelleen tallella. Tämän perusteella on voitu selvittää, missä sävelkorkeuksissa menneillä vuosisadoilla soitettiin musiikkia. Tutkimuksissa on selvinnyt, että sävelkorkeuksissa on ollut suurta vaihtelua alueittain myös saman maan sisällä. Autenttisuuteen pyrkivissä tuoreissa levytyksissä käytetään joskus vanhoja urkuja, jolloin myös sävelkorkeus määräytyy käytettävien vanhojen urkujen mukaan.
Historiassa urkujen ulkonäkö on yleensä heijastanut niiden rakentamisajan arkkitehtuurin tyylisuuntaa. Goottilaisissa kirkoissa urkujen koristelu noudatti goottilaista tyyliä, renessanssiaikana renessanssin ihanteita, barokkiaikana urut kaunistettiin vastaavalla runsaalla koristelulla kuin kirkkokin, ja niin edelleen. Lisäksi ulkonäkö on heijastellut kunkin maan tyylien ominaispiirteitä.
Urkujen ulkonäkö on kuitenkin vain julkisivu, joka varsinkaan nykyisin ei ole välttämättä sidoksissa urkujen soinnin tyylisuuntaan. Koska nykyisin rakennetaan kaikkien historiallisten sointityylien mukaisia urkuja, julkisivu voi olla esimerkiksi täysin modernin tyylinen, mutta urkujen sointi vaikkapa renessanssityylinen, esimerkiksi kuten Lahden Mukkulan kirkon uruissa[2].
Lisäksi jo useina vuosisatoina urkuja on usein uudistettu siten, että julkisivu on säilytetty vanhana mutta pillistöt on korvattu tai urkuja laajennettu siinä määrin uusilla äänikerroilla, ettei sointi enää lainkaan ole vastannut alkuperäisiä, julkisivun tyylin mukaisia urkuja.[3]
Urkujen rakentaminen on taitoa ja kokemusta vaativaa käsityötä. Urkujen ääni muokataan rakennusvaiheessa sopivaksi siihen tilaan, johon soitin asennetaan. Kun urut valmistuvat rakentamolta, on pillien ääni ja sointi vielä suhteellisen raaka. Pillien ääni muovataan halutuksi käsin. Jokaisen pillin säveltaso on tarkistettava, samoin äänen väri eli miten pilli soi. Tämän lisäksi urut ovat kokonaisuus: äänikerralla pitää olla yhtenäinen sointiväri, minkä lisäksi useiden äänikertojen samanaikaisesti soitettuna on soitava hyvin myös keskenään.
Pillien äänenvoimakkuuden on oltava balanssissa. Siksi urkuäänittäjät käsittelevät pillejä monin tavoin niiden eri osia viilailemalla ja taivuttelemalla. Näin ollen jokainen urku on yksilö – kahta samanlaista soitinta ei ole.
Suomen merkittävin urkurakentaja on ollut 1800-luvun alkupuolella perustettu ja 1982 toimintansa päättänyt Kangasalan Urkutehdas. Se rakensi yli 1 000 urut. Varovaisen arvion mukaan noin puolessa Suomen luterilaisista kirkoista on Kangasalan urkutehtaan urut. Nykyisiä rakentajia ovat muun muassa Urkurakentamo Veikko Virtanen, Sotkamon urkurakentajat ja Urkurakentamo Martti Porthan Oy.
Urkuharmoni on urkuja muistuttava kosketinsoitin, mutta siinä on vain kaikutorvettomia kieliäänikertoja.
Hammond-urkujen lisäksi on yhä enemmän alettu rakentaa muita elektronisia/digitaalisia urkuja.
Höyryurut ovat urut, jotka tuottavat höyrykattilan avulla voimakkaamman äänen.
Euroopan unioni on esittänyt vaarallisten aineiden käsittelyä koskevaan direktiiviin vuonna 2006, että sähkölaitteissa ei saa käyttää yli 0,1 prosenttia lyijyä sisältäviä metalliseoksia. Kirkkourkujen metallipilleihin käytetty tina-lyijyseos ylittää tämän rajan moninkertaisesti. Koska nykyisissä uruissa ilma pumpataan pilleihin sähkömoottorilla, heräsi kysymys, koskeeko direktiivi myös niitä, mutta hyväksytyn tulkinnan mukaan ei koske.
Urut ja sijainti | Rakennus- vuosi |
Urkujen rakentaja | Ääni- kerrat |
Kommentteja |
---|---|---|---|---|
Turun tuomiokirkon pääurut | 1980 | Urkurakentamo Veikko Virtanen | 81 | Suomen suurimmat mekaanisella soittokoneistolla varustetut urut. |
Lapuan tuomiokirkon urut | 1938 | Kangasalan urkutehdas | 85+6 | Suomen suurimmat urut, joissa on 6 666 pilliä. |
Tampereen tuomiokirkon urut | 1929 | Kangasalan urkutehdas | 68+5 | Ranskalaisromanttisen tyylin mukaan rakennetut urut. |
Johanneksenkirkon (Helsinki) urut | 1891 | alun perin E. F. Walcker | 66 | Restauroitu 2005. |
Mikaelinkirkon (Turku) urut | 2002 | Grönlunds Orgelbyggeri AB | 52 | Suomen pisin metallinen urkupilli (9,6 metriä), satakieli, kellopeli, putkikellot |
Sibeliustalon (Lahti) urut | 2007 | Grönlunds Orgelbyggeri AB | 52 | Pääasiassa ranskalaisromanttisen tyylin urut, Suomen toiset suuren konserttisalin urut Finlandia-talon lisäksi. |
Keski-Porin kirkon urut | 2007 | Paschen Kiel Orgelbau GmbH | 58 | Isot ranskalaisromanttisen tyylin urut. |
Helsingin Musiikkitalon konserttisalin urut | 2024 | Rieger Orgelbau | 124 | Myös 3 mikrotonaalista äänikertaa ja 1 glissandoäänikerta. Valmistuttuaan nämä ovat Suomen suurimmat urut.[4] |
Urkumusiikin säveltäjiä ovat tai olivat muun muassa Jehan Alain, Johann Sebastian Bach, Augustin Barié, Léon Boëllmann, Dietrich Buxtehude, Georg Böhm, Antonio de Cabezón, Francisco Correa de Arauxo, François Couperin, Jeanne Demessieux, Théodore Dubois, Marcel Dupré, Maurice Duruflé, César Franck, Girolamo Frescobaldi, Eugène Gigout, Alexandre Guilmant, Naji Hakim, Georg Friedrich Händel, Joseph Jongen, Sigfrid Karg-Elert, Johann Ludwig Krebs, Jean Langlais, Louis-James-Alfred Lefébure-Wély, Jacques-Nicolas Lemmens, Franz Liszt, Gaston Litaize, Felix Mendelssohn Bartholdy, Olivier Messiaen, Henri Mulet, Johann Pachelbel, Gabriel Pierné, Josef Rheinberger, Max Reger, Julius Reubke, Camille Saint-Saëns, Jan Pieterszoon Sweelinck, Charles Tournemire, Louis Vierne, René Vierne, Johann Gottfried Walther ja Charles-Marie Widor.
Tunnettuja urkureita ovat tai olivat muun muassa Marie-Claire Alain, Iveta Apkalna, Anders Bondeman, Guy Bovet, Hans Fagius, Virgil Fox, Jean Guillou, Naji Hakim, Piet Kee, Ton Koopman, Olivier Latry, Gustav Leonhardt, Ludger Lohmann, Wayne Marshall, Simon Preston, Karl Richter, Lionel Rogg, Wolfgang Rübsam, Albert Schweitzer ja Helmut Walcha.
Tunnettuja suomalaisia urkureita ovat tai olivat muun muassa Erkki Alikoski, Geo Böckerman, Sixten Enlund, Enzio Forsblom, Kaj-Erik Gustafsson, Marko Hakanpää, Matti Hannula, Markku Hietaharju, Osmo Honkanen, Kati Hämäläinen, Kari Jussila, Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog, Markku Ketola, Timo Kiiskinen, Kalevi Kiviniemi, Susanne Kujala, Taneli Kuusisto, Aimo Känkänen, Jan Lehtola, Maija Lehtonen, Oskar Merikanto, Seppo Murto, Elis Mårtenson, Pauli Pietiläinen, Juhani Pohjanmies, Olli Porthan, Tuomas Pyrhönen, Paavo Raussi, Santeri Siimes, Tapio Tiitu, Ville Urponen, Tapani Valsta, Harri Viitanen, Kari Vuola, Håkan Wikman, Jarkko Yli-Annala ja Tauno Äikää.