Venäjänsetteri
Nykymaailmassa Venäjänsetteri on aihe, joka herättää suurta kiinnostusta ja keskustelua eri aloilla. Olipa kyseessä akateeminen, yhteiskunnallinen, poliittinen tai kulttuurinen ala, Venäjänsetteri on aihe, joka ei jätä ketään välinpitämättömäksi. Sen merkitys on ylittänyt rajat ja on kiinnittänyt kaiken ikäisten ja ammattien huomion. Tässä artikkelissa perehdymme Venäjänsetteri:een liittyviin eri näkökohtiin, analysoimme sen vaikutusta nykypäivän yhteiskuntaan ja tutkimme mahdollisia ratkaisuja tai lähestymistapoja tämän ongelman ratkaisemiseksi tehokkaasti. Syventävän ja objektiivisen tutkimuksen avulla pyrimme ymmärtämään täysin Venäjänsetteri:n tärkeyden ja seuraukset nykyään.
| Venäjänsetteri | |
|---|---|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Venäjä |
| Määrä | kuollut sukupuuttoon |
| Alkuperäinen käyttö | lintukoira |
| Muita nimityksiä | Russian Setter, Russian Pointer, Russian Braque |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Väritys | fawn, ruskea tai grizzle-valkoinen |
Venäjänsetteri on sukupuuttoon kuollut venäläinen koirarotu.
Ulkonäkö
Venäjänsetteriä kuvailtiin kookkaaksi bedlingtoninterrieriksi. Sydenham Edwardsin mukaan se muistutti muodoltaan ja kooltaan espanjalaista seisojaa (joko burgosinseisojaa tai alkuperäistä navarranseisojaa) ja oli löysärakenteinen.[1]
Karvamuunnoksia oli kaksi: syvän ruskea kiharakarvainen sekä kellertävä (fawn) suorakarvainen. Kiharakarvaisella koko runko peittyi pitkään villavaan karvaan, joka muodosti kuonon alueelle parran. Edwards kuvaili karvapeitettä karkeaksi ja pörröiseksi. Väritys oli hänen mukaansa samanlainen kuin espanjalaisella seisojalla, mutta usein myös tummanharmaa-valkoinen (grizzle).[1]
Luonne ja käyttäytyminen
Venäjänsetteri oli Edwardsin mukaan uskollinen, viisas, tarkkavainuinen ja helposti käsiteltävä, sekä sopeutunut erittäin kylmiin ja kosteisiin olosuhteisiin. Rodun harrastajien mukaan se oli työskennellessään väsymättömän innokas ja äärimmäisen huolellinen.[1]
Alkuperä
Rotua kutsuttiin toisinaan venäjänseisojaksi, mutta suurin osa sen nähneistä koira-asiantuntijoista oli sitä mieltä, että se oli itse asiassa setteri. Edwardsin mukaan se oli mahdollisesti espanjalaisen seisojan ja barbetin tai karkeakarvaisen vesikoiran välinen risteytys.[1]
Muutamia yksilöitä vietiin Englantiin ensimmäisen kerran 1830-luvulla. Siellä osa paikallisista metsästäjistä piti niitä kuitenkin itsepäisinä, villiluonteisina, uppiniskaisina ja huonoluonteisina. Desmond Morris kuitenkin uskoo tämän kertoneen enemmän metsästäjistä itsestään (jotka muun muassa ruoskivat koiriaan) kuin venäjänsetteristä rotuna. Toiset englantilaiset metsästäjät vastaavasti kehuivat rotua, muun muassa päättäväiseksi, rohkeaksi ja loistavaksi metsästäjäksi. Vuonna 1841 eräs englantilainen metsästäjä ylisti rotua verrattoman taitavaksi, tarkkavainuiseksi ja viisaaksi metsästäjäksi, jolle ei löytynyt vertaista. Osa venäjänsettereitä käyttäneistä metsästäjistä jopa ehdotti, että niitä tulisi käyttää englanninsetterin jalostamiseen tämän ominaisuuksien parantamiseksi.[1]
Desmond Morriksen mukaan todennäköisin syy rodun häviämiseen oli se, että yksilöitä tuotiin Englantiin liian vähän, jotta jalostusta olisi voitu jatkaa ilman merkittävää sisäsiitosta. Jo 1860-luvulla sitä ei enää juurikaan tavattu Isossa-Britanniassa, ja 1900-luvun alkupuolella se oli kuollut sukuputtoon.[1]