Yoshio Taniguchi:n maailmassa on monia erilaisia tutkittavia ja analysoitavia näkökohtia. Olipa kyseessä Yoshio Taniguchi:n vaikutus nyky-yhteiskuntaan, sen historialliset juuret tai sen merkitys nykypäivänä, se on epäilemättä huomion ja tutkimuksen arvoinen aihe. Vuosien varrella Yoshio Taniguchi on herättänyt suurta kiinnostusta ja herättänyt lukuisia keskusteluja ja keskusteluja. Tässä mielessä on olennaista tutkia Yoshio Taniguchi:n ympärillä olevia erilaisia lähestymistapoja sekä vaikutuksia, joita tällä ilmiöllä voi olla eri alueilla. Siksi on erittäin tärkeää käsitellä kaikkia Yoshio Taniguchi:een liittyviä näkökohtia tyhjentävästi ja yksityiskohtaisesti, jotta voidaan ymmärtää sen todellinen laajuus ja merkitys.
Yoshio Taniguchi | |
---|---|
谷口吉生 | |
![]() |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 17. lokakuuta 1937 Tokio |
Kuollut | 16. joulukuuta 2024 (87 vuotta) |
Ammatti | arkkitehti |
Arkkitehti | |
Koulutus | Harvardin yliopisto, Keion yliopisto, Harvard Graduate School of Design, Keio Senior High School (käännä suomeksi), Tokyo Gakugei University Setagaya Junior High School (käännä suomeksi) ja Q11524757 |
Merkittävät työt | Museum of Modern Art ja Kanazawa Municipal Tamagawa Library (käännä suomeksi) |
|
Yoshio Taniguchi (jap. 谷口吉生, Taniguchi Yoshio, 17. lokakuuta 1937 Tokio – 16. joulukuuta 2024[1]) oli japanilainen arkkitehti. Hän on yksi Japanin merkittävimmistä nykyarkkitehdeista, joka tunnetaan etenkin museoiden suunnittelijana. Maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen hän nousi New Yorkin Museum of Modern Artin (MoMA) vuonna 2004 valmistuneen uudisrakennuksen myötä.[2][3]
Yoshio Taniguchi syntyi Tokiossa[4]. Hänen isänsä Yoshirō Taniguchi (1904–1979) oli merkittävä modernismin ajan arkkitehti[4][5]. Nuori Taniguchi pyrki välttämään kilpailua kuuluisan isänsä kanssa ja arkkitehtuurin sijaan hän opiskeli koneenrakennusta[6]. Taniguchi opiskeli Keiō-yliopistossa insinööriksi ja valmistui vuonna 1960[4]. Isä Yoshirō kuitenkin pyysi erästä suojattiaan puhumaan pojalleen, ja heidän välisensä keskustelun kautta isä sai poikansa innostumaan arkkitehtuurista[6].
Taniguchi jatkoi opintojaan arkkitehtuurin parissa Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa[4]. Hänen Harvardissa viettämänsä aika muutti hänen näkemyksensä kokonaan[6]. Toisin kuin Japanissa, Harvardin arkkitehtuuriopetus ei keskittynyt niinkään rakennesuunnitteluun vaan visuaalisiin päämääriin[6].
Valmistuttuaan vuonna 1964 hän työskenteli lyhyen aikaa Walter Gropiukselle[7] ja sen jälkeen usean vuoden ajan Kenzō Tangen toimistossa[4][8]. Oman arkkitehtitoimistonsa hän perusti Tokioon vuonna 1975[4]. Hän on toiminut opettajana Tokion lisäksi Harvardissa, Kapkaupungin yliopistossa ja UCLA:ssa[5].
1980-luvun alussa valokuvaaja Ken Domon lahjoitti arkistonsa kotikaupungilleen Sakatalle, ja kun häneltä kysyttiin, kuka olisi sopiva suunnittelemaan kokoelmalle museon, hän vastasi: “Taniguchi.” Vanhempi Taniguchi oli maankuulu suunnittelija, ja kaupungin virkamiehet arastelivat pyytää häntä työhön. Silloin Domon sanoi: “Poika kelpaa.” Rakennuksesta tuli lopulta nuoremman Taniguchin läpimurtotyö.[9]
Taniguchin tunnetuimpiin töihin kuuluvat useat modernin taiteen museot, kuten Shiseido Art House (1978), Ken Domon -valokuvamuseo (1983), Marugamen Genichirō-Inokuman nykytaiteen museo (1991), Toyotan kaupungin taidemuseo (1995), Tokion kansallismuseon Hōryū-ji-aarrehalli (1999) ja Kagawan prefektuurin Kaii Higashiyaman Setouchi-taidemuseo (2004). Hän on suunnitellut myös Tokyo Sea Life -akvaarion (1989).[2][3]
Taniguchin ensimmäinen kansainvälinen hanke oli New Yorkin Museum of Modern Artin laajennus, joka rakennettiin vuosina 2001–2004[4][5]. Museon suunnittelukilpailu oli ensimmäinen arkkitehtuurikilpailu, johon Taniguchi osallistui; hän uskoo, että arkkitehtuurin tulisi syntyä arkkitehdin ja asiakkaan välisen dialogin kautta[4]. Vuonna 1997 Taniguchi valittiin laajennuksen suunnittelijaksi nimekkäästä joukosta, johon kuuluivat mm. Herzog & de Meuron, Steven Holl ja Rem Koolhaas[10]. Taniguchi sanoi tilaajalle: "Jos keräätte paljon rahaa, minä annan teille suurenmoista arkkitehtuuria. Mutta jos keräätte oikein paljon rahaa, silloin saan arkkitehtuurin katoamaan."[11] MoMAn rakennus teki Taniguchista kansainvälisesti tunnetun[5]. Sen jälkeen seurasivat Novartis WSJ-155 Laboratory Baselissa (2010); Asia House, Houstonissa (2011); sekä rakennus Kioton kansallismuseolle[6].
Taniguchi keskittyi vain yhteen tai kahteen hankkeeseen kerrallaan ja hänen toimistossaan työskenteli vain 15 ihmistä.[9] Taniguchin suunnittelemille rakennuksille luonteenomaisia piirteitä ovat avarat ja valoisat julkiset tilat, veden käyttö ja sisälle tuotu ulkotila. MoMAssa suuret ikkunat tuovat kaupungin sisään museoon ”luoden kerroksellisen vaikutelman, joka lieventää modernististen aiheiden yksinkertaisuutta ja intensiivisyyttä”. Samalla ne osoittavat taiteen katselun olevan osa kaupunkielämää. Vettä Taniguchi käyttää useasta syystä: se luo arkkitehtuurille ”pohjan”, sillä voi ohjata ihmisten liikkeitä ja se tuo vaihtelevien värien ja heijastusten kautta minimalistiselle arkkitehtuurille lisäarvoa ja pehmeyttä. Tärkeä elementti hänen suunnittelufilosofiassaan on inhimillisen mittakaavan säilyttäminen; suurissa tiloissa hän käyttää esimerkiksi ulokkeita ja siltoja jakamaan tilaa osiin.[7][3]