Tässä artikkelissa aiomme tutkia Assimilaatio (fonetiikka):tä ainutlaatuisesta ja yksityiskohtaisesta näkökulmasta. Assimilaatio (fonetiikka) on jännittävä aihe, joka on herättänyt monien kiinnostuksen, ja oikeutetusti. Tämän kirjoituksen aikana analysoimme Assimilaatio (fonetiikka):n vaikutuksia eri alueilla sekä sen merkitystä nykyään. Syventämällä sen historiaa ja kehitystä löydämme sen tärkeyteen vaikuttaneet tekijät ja sen kehitystä muokanneet suuntaukset. Lisäksi perehdymme Assimilaatio (fonetiikka):een liittyviin eri näkökulmiin ja mielipiteisiin tarjoamalla kattavan kuvan tästä kiehtovasta aiheesta. Valmistaudu uppoutumaan informatiiviseen ja oivaltavaan matkaan aiheesta Assimilaatio (fonetiikka)!
Assimilaatio[1] foneettisena ilmiönä tarkoittaa äänteen muuttumista toista äännettä muistuttavaksi tai jopa sulautumista siihen. Suomen kielessä assimilaatio on ominaista etenkin n:lle. Esim. suomen sananmuodoissa, joiden loppuäänne on yleensä n, tämä n tavallisesti korvautuu p-alkuisen sanan edellä tavallisesti m:llä ja k-alkuisen sanan edellä tavallisesti äng-äänteellä. Kirjoituksessa tätä ei merkitä. Sen sijaan potentiaalin ne-tunnuksen ja toisen partisiipin nut-, nyt- tai nee-tunnuksen alku-n:n assimiloituminen edeltävän konsonantin kaltaiseksi merkitään, esimerkiksi juossee (ilman assimilaatiota olisi juosnee), ollut (ilman assimilaatiota olisi olnut). Toisaalta tällaisen tunnuksen edellä t-loppuisessa vartalossa t assimiloituu n:ksi, esim. osannut (ilman assimilaatiota olisi osatnut), osannee (ilman assimilaatiota olisi osatnee).
Ruotsin kielessä imperfektin tunnuksen -de alku-d assimiloituu soinnittoman konsonantin edellä sitä muistuttavaksi soinnittomaksi äänteeksi, t:ksi, esim. läste (ilman assimilaatiota olisi läsde).