Esihistoriallinen lääketiede
Aihe Esihistoriallinen lääketiede on äärimmäisen tärkeä nykyään, koska se vaikuttaa jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin. Kautta historian Esihistoriallinen lääketiede on ollut keskustelun ja tutkimuksen kohteena, sillä sen vaikutus ulottuu eri alueille politiikasta kulttuuriin. Tässä artikkelissa perehdymme Esihistoriallinen lääketiede:n tärkeyteen, sen kehitykseen ajan mittaan ja sen merkitykseen nyky-yhteiskunnassa. Analysoimme sen vaikutuksia eri yhteyksissä ja sitä, miten se on muokannut tapaamme olla vuorovaikutuksessa ympärillämme olevan maailman kanssa. Lisäksi tutkimme Esihistoriallinen lääketiede:n mahdollisia tulevaisuuden vaikutuksia ja kuinka sen ymmärtäminen voi edistää yhteiskunnan kehitystä.
Esihistoriallinen lääketiede tarkoittaa lääketiedettä, jota ihmiset harjoittivat aikana ennen kuin luku- ja kirjoitustaito oli syntynyt. Esihistoria kattaa ajan kivikaudelta rautakaudelle. Esihistoriallisten ihmisten käytössä olleet lääketieteelliset keinot ja uskomukset ovat myös olleet erilaisia alueesta ja kulttuurista riippuen. Antropologit eivät ole varmoja siitä, millaista esihistoriallinen lääketiede oli. He voivat ihmisten ja esineiden jäänteiden ja yhä olemassa olevien syrjäisten yhteisöjen perusteella kuitenkin arvella, millaisia keinoja heillä saattoi olla. Arvatenkin hoitokeinot ja uskomukset sairauksien aiheuttajista olivat kuitenkin yhdistelmä sekä luonnollisia että yliluonnollisia asioita.[1]
Esihistoriallisista hautalöydöistä voi päätellä, että esihistorialliset ihmiset luultavasti tiesivät ainakin jotain ihmisen luurangon rakenteesta. Arkeologiset löydöt viittaavat myös siihen, että jotkin esihistorialliset yhteisöt harjoittivat kannibalismia. Nämä yhteisöt todennäköisesti tiesivät, että ihmisellä on sisäelimiä ja mihin kohdin ihmisen kehoa kertyi eniten rasvaa tai muuta kudosta. Luultavasti ihmisillä oli kuitenkin vain vähän tietoa viruksista, bakteereista ja muista taudinaiheuttajista.[1]
Esihistoriallisena aikana yleisiä sairauksia olivat luultavasti nivelrikko, selän ja selkärangan rasitusvammat kuten spondylolyysi, vitamiinien puutostilat ja haavat, ruhjeet ja luunmurtumat sekä niistä seuranneet tulehdukset.[1]
Hoitokeinot
Hoitokeinot rajoittuivat luultavasti haavojen ompeluun, ainakin Australiassa murtuneiden luiden kipsaamiseen savella, lääkekasvien käyttöön ja šamanistisiin rituaaleihin. Hautalöytöjen perusteella kaikilla yhteisöillä ei kuitenkaan ollut osaamista korjata murtuneita luita. Geofagia eli esimerkiksi saven syöminen ja kallonporaus olivat luultavasti myös mahdollisia hoitokeinoja. Nomadiset yhteisöt saattoivat käyttää myös lääkekasveja, joita ei kasvanut heidän silloisella asuinalueellaan, vaan jotka he olivat poimineet kaukaisemmalta alueelta.[1] Tuohon aikaan käytettyjen lääkekasvien sisältämillä aineilla saattoi olla vahvojakin vaikutuksia elimistössä. Varhain käytettyjä kasviperäisiä lääkeaineita ovat ainakin oopiumiunikko ja siitä saatava oopiumi, kiinapuista saatava kiniini, strykniinipuusta saatava strykniini, oksetusjuuresta saatava emetiini ja kokapensaista saatava kokaiini. Myös kofeiinin piristävä vaikutus on keksitty jo hyvin varhain ja useissa eri kulttuureissa toisistaan riippumatta.[2]