Kahlaajat

Nykyään Kahlaajat on aihe, joka herättää suurta kiinnostusta yhteiskunnassa. Vuosikymmenten ajan Kahlaajat on ollut tutkimuksen, keskustelun ja analyysin aiheena eri aloilla tieteestä ja teknologiasta taiteeseen ja kulttuuriin. Kahlaajat:n merkitys piilee sen vaikutuksessa ihmisten jokapäiväiseen elämään ja sen kykyyn synnyttää merkittäviä muutoksia maailmassa. Tässä artikkelissa tutkimme Kahlaajat:een liittyviä eri näkökulmia, analysoimme sen vaikutusta tämän päivän yhteiskuntaan ja pohdimme sen roolia tulevaisuudessa.

Kahlaajat
Meriharakka (Haematopus ostralegus)
Meriharakka (Haematopus ostralegus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes
Alalahko: Kahlaajat
Charadrii
Huxley, 1867
Heimot[1]
Katso myös

  Kahlaajat Wikispeciesissä
  Kahlaajat Commonsissa

Kahlaajat (Charadrii) on alalahko rantalintujen (Charadriiformes) lahkossa.

Esiintyminen

Alalahkoon kuuluu noin 210 lajia. Arktisen ja lauhkean vyöhykkeen lajit ovat muuttolintuja. Jotkut arktisen alueen pesimälajit kuuluvat pisimmän muuttomatkan tekeviin lintulajeihin, kuten pikkusirri (Calidris minuta) joka talvehtii eteläisellä pallonpuoliskolla. Tropiikin lajit ovat paikkalintuja tai muuttavat vain sadealueiden mukana.

Suomessa esiintyvistä lajeista suurin osa kuuluu kurppien (Scolopacidae) tai kurmitsojen (Charadriidae) heimoihin.


Elinympäristö ja ravinto

Lajeista suurin osa elää kosteikoissa tai rannoilla. Tähän elinympäristöön sopeutumia ovat pitkät höyhenettömät kahluujalat sekä usein pitkä ja hoikka kaula. Monilla kahlaajilla on nokan päässä herkkiä hermoja, joiden avulla ne löytävät ravintoa mudasta tai pehmeästä maaperästä. Lajien eripituiset nokat mahdollistavat ruokailun samassa elinympäristössä ilman, että eri lajit kilpailevat suoraan ravinnosta. Lajeista suurin osa syö pieniä selkärangattomia eläimiä. Monet suuremmat ja erityisesti kuivempaan ympäristöön sopeutuneet lajit käyttävät ravinnokseen suurempiakin eläimiä, kuten pieniä matelijoita. Pääskykahlaajat (Glareola) saalistavat muista kahlaajista poiketen pääasiassa ilmassa.

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ Boyd, John H.: Charadriiformes Taxonomy in Flux: Version 3.04b. Viitattu 14.10.2017. (englanniksi)

Aiheesta muualla

  • Juhani Vuorinen, Tony Prater, John Marchat. Kahlaajaopas : Holarktisten kahlaajien lajin ja iän määritys. Lintutieto 1979.
  • Forsman, Dick 1990: Vuolijoen Otanmäen sirri – mikä ja miksi? – Lintumies 6.1990 s. 284–288. LYL.
  • Hakala, Tuomo & Purra, Esa 1969: Tampereen Lielahden kahlaajahavainnot vuodelta 1968. – Lintumies 2.1969 s. 46–50. SLY.
  • Hurskainen, Tarmo 1968: Poikkeuksellinen kahlaajasyksy 1967 Tampereella. – Lintumies 3.1968 s. 72–73. SLY.
  • Lampolahti, Janne & Ripatti, Juha-Pekka 1987: Pesinnän ajoittamisen ongelma: Esimerkkinä laidunniityn kahlaajayhteisö. – Lintumies 3.1987 s. 117–122. LYL.
  • Myers, J. P., Hildén, O. & Tomkovich, P. 1982: Siperian tundran eksoottisia sirrejä. – Ornis Fennica 59:175–181.
  • Saurola, Pertti 1978: Rengaslöytöjä Siperian sirreistä. – Lintumies 4.1980 s. 146–153. LYL.
  • Saurola, Pertti 1979: Virikkeitä viklolöydöistä. – Lintumies 2.1979 s. 59–64. LYL.