Leuckart-reaktio

Tässä artikkelissa tarkastelemme Leuckart-reaktio:tä eri näkökulmista, jotta voimme tarjota laajan ja yksityiskohtaisen kuvan tästä aiheesta. Leuckart-reaktio on nykyään erittäin tärkeä aihe, sillä se vaikuttaa yhteiskunnan, talouden, politiikan, kulttuurin ja ihmisten jokapäiväiseen elämään eri puolilla. Tarkkaan ja perusteellisen analyysin avulla tutkimme Leuckart-reaktio:n eri puolia ja tutkimme sen vaikutuksia, haasteita ja mahdollisuuksia. Tämän artikkelin avulla pyrimme tarjoamaan lukijalle kattavan ja rikastuttavan näkökulman, jonka avulla he voivat ymmärtää paremmin Leuckart-reaktio:n tärkeyttä ja laajuutta nykymaailmassa.

Leuckart-reaktio muodostaa amiineja aldehydin tai ketonin ja ammoniumformiaatin välisellä reaktiolla

Leuckart-reaktio tai Leuckart–Wallach-reaktio on pelkistäviin aminointeihin kuuluva orgaaninen reaktio, jossa käytetään aminoryhmän lähteenä ja pelkistimenä ammoniumformiaattia, alkyyliammoniumformiaatteja tai formamidia. Nämä reagoivat aldehydin tai ketonin kanssa muodostaen tuotteena amiinin.[1][2] Reaktion raportoi ensimmäisen kerran vuonna 1885 saksalainen Rudolf Leuckart[3] ja reaktio on nimetty hänen mukaansa.

Reagenssit ja mekanismi

Leuckart-reaktiossa elektrofiilisenä karbonyyliyhdisteenä toimii joko aldehydi tai ketoni. Aminoryhmän lähteenä toimii ammoniumioni tai alkyyliammoniumioni ja pelkistimenä formiaatti-ioni. Aldehydi tai ketoni voi olla joko alifaattinen, sykloalifaattinen tai aromaattinen. Leuckart-reaktio vaatii yleensä tapahtuakseen korkean lämpötilan tyypillisesti noin 165–190 °C. Tätä voidaan alentaa käyttämällä katalyyttejä esimerkiksi rodiumin komplekseja.[1][4][5]

Leuckart-reaktiossa muodostuu välivaiheina hydroksiamiini ja tästä eliminoituu vettä, jolloin muodostuu iminiumioni. Formiaatti-ioni pelkistää iminiumionin amiiniksi ja samalla sivutuotteena muodostuu hiilidioksidia.[5] Leuckart-reaktio soveltuu parhaiten primääristen ja sekundääristen amiinien valmistukseen, sillä yritettäessä valmistaa reaktiolla primäärisiä amiineja, muodostuu sivutuotteina usein myös enemmän alkyloituja johdannaisia[2].

Lähteet

  1. ↑ a b Michael B. Smith & Jerry March: March's Advanced Organic Chemistry, s. 1291. John Wiley & Sons, 2007. ISBN 978-0-471-72091-1 (englanniksi)
  2. ↑ a b Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 593. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 2.9.2014. (englanniksi)
  3. ↑ Rudolf Leuckart: Ueber eine neue Bildungsweise von Tribenzylamin. Berichte der deutschen chemischen Gesellschaft, 1885, 18. vsk, nro 2, s. 2341–2344. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.9.2014. (saksaksi)
  4. ↑ Yng-Long Hwang & Thomas C. Bedard: Ketones, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2001 Viitattu 2.9.2014
  5. ↑ a b Masato Kitamura, Donghyun Lee, Shinnosuke Hayashi, Shinji Tanaka & Masahiro Yoshimura: Catalytic Leuckart-Wallach-Type Reductive Amination of Ketones. Journal of Organic Chemistry, 2002, 67. vsk, s. 8685–8687. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.9.2014. (englanniksi)