Lydia Lunch

Nykyään Lydia Lunch on aihe, joka herättää suurta kiinnostusta yhteiskunnassa. Tekniikan ja globalisaation myötä Lydia Lunch:stä on tullut keskeinen elementti ihmisten elämässä. Sen vaikutukset ulottuvat taloudesta, politiikasta, kulttuurista jokaisen yksilön jokapäiväiseen elämään. Tässä artikkelissa tutkimme Lydia Lunch:n eri puolia ja sitä, miten se on muuttunut ajan myötä. Alkuperäistään sen merkitykseen nykymaailmassa Lydia Lunch on aihe, joka herättää edelleen keskustelua ja kiistoja lähitulevaisuudessa.

Lydia Lunch
Lydia Lunch vuonna 2017.
Lydia Lunch vuonna 2017.
Henkilötiedot
Koko nimi Lydia Anne Koch
Syntynyt2. kesäkuuta 1959
Ammatti muusikko, kirjailija, runoilija, näyttelijä, podcast-juontaja
Muusikko
Taiteilijanimi Lydia Lunch
Laulukielet englanti
Aktiivisena 1976–
Tyylilajit no wave, post-punk, punk, jazz, industrial, spoken word
Soittimet kitara
Yhtyeet
  • Teenage Jesus And The Jerks
  • 8 Eyed Spy
  • Lydia Lunch And The Big Sexy Noise
Levy-yhtiöt ZE Records, 4AD, Ruby Records, Atavistic
Palkinnot
  • CPM Fellows Award
Aiheesta muualla
Kotisivut

Lydia Lunch (oikealta nimeltään Lydia Anne Koch, s. 2. kesäkuuta 1959) on yhdysvaltalainen feministi, muusikko, runoilija, kirjailija ja näyttelijä. Hänen uransa sai alkunsa 1970-luvulla New Yorkissa Teenage Jesus and The Jerks -yhtyeen laulajana ja kitaristina.[1] Omien soololevyjensä lisäksi Lydia Lunch on tehnyt yhteistyötä muun muassa Sonic Youthin, Einstürzende Neubautenin, Nick Caven ja Rowland S. Howardin kanssa. Lunch on no waveksi kutsutun musiikkisuuntauksen keskeinen tekijä.[2]

Lunch on nykyään myös suosittu podcast-juontaja.[3] Lydia Lunch tunnetaan provokatiivisista esityksistään. Hänen musiikkinsa ja kirjallisuutensa käsittelee usein väkivaltaisia ja seksuaalisesti latautuneissa aiheita.[4]

Elämä ja ura

Teenage Jesus and the Jerks

Rock-musiikista innostunut Lydia karkasi 16-vuotiaana kotikaupungistaan Rochesterista New Yorkiin[2] kertomansa mukaan New York Dollsin takia. Hän alkoi viettää aikaa New Yorkin punk-klubeilla paikallisten muusikoiden ja taiteilijoiden seurassa. Lydia sai lempinimen Lunch rockmuusikko Willy DeVilleltä, koska Lydialla oli tapana varastaa ruokaa ystävilleen.[1] Ilmaisesta ruuasta kiitollisena punk-yhtye The Dead Boys kirjoitti Lydia Lunchista kappaleen ”I Need Lunch”. New Yorkissa hän päätyi Max’s Kansas City -klubille, jossa soitti minimalistisen, elektronisen musiikin legenda Suicide.[2] Suiciden innostamana Lydia päätti ryhtyä tekemään omaa musiikkia, ja hän perusti lyhytikäisen mutta vaikutusvaltaisen Teenage Jesus and the Jerks -yhtyeen. Vuonna 1977 Lunch ja rhythm and blues -saksofonisti James Chance perustivat Teenage Jesus & the Jerks -yhtyeen.[1][4]

”Varhainen Teenage Jesus oli yritys muistuttaa uutta aaltoa sen free jazz -juurista”, kirjoitti Clinton Heylin kirjassaan From the Velvets to the Voidoids: A Pre-Punk History for a Post-Punk World. ”Sen free jazz/punk -yhdistelmä yhdisti punkin aggression free jazzin rakenteelliseen vapauteen.”[4] Chance jätti yhtyeen pian ja perusti Contortionsin vuonna 1977.[4] Molemmat yhtyeet liitettiin no-wave-liikkeeseen, kun yhtye pääsi pian mukaan Brian Enon tuottamalle no wave -musiikkia esittelevälle kokoelmalevylle No New York (1978).[1]

1970-luvun lopulla Lunch teki myös ensimmäiset roolinsa underground-elokuvissa työskennellen muun muassa elokuvaohjaajien Vivienne Dickin ja Richard Kernin kanssa. Osa hänen töistään liikkui taide-elokuvan ja pornografian rajamailla.[4] Lydia oli myös mukana kahdessa lyhytikäisessä yhtyeessä, Beirut Slump ja 8 Eyed Spy, ennen kuin aloitti soolouransa vuonna 1980.[1]

Sooloura

Lydia Lunchin ensimmäisen sooloalbumin Queen of Siam (1980) julkaisi Ze Records. Albumilla soitti kitaraa Lou Reedin ja Richard Hell and The Voidoids -yhtyeen kitaristi Robert Quine.1980-luvulla Lydia Lunch alkoi tehdä yhteistyötä myös Sonic Youth -yhtyeen sekä Nick Caven perustaman The Birthday Partynkanssa.[1]

Loppuvuodesta 1981 Lydia Lunch teki Euroopan-kiertueen Birthday Partyn kanssa. The Venue -klubilla Lontoossa 26. marraskuuta äänitetystä konsertista julkaistiin EP-levy Drunk On the the Pope’s Blood / The Agony is the Ecstacy (1982) Levyn a-puolella on neljä Birthday Partyn kappaletta ja b-puolella on Lydia Lunchin yli 16 minuuttia kestävä teos ”The Agony is the Ecstacy”.[5]

The Birthday Partyn kitaristi Rowland S. Howard levytti Lydia Lunchin kanssa myös cover-version Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran kappaleesta ”Some Velvet Morning”.(1982). The Birthday Partyn kautta Lydia Lunchystävystyi myös saksalaisen Einstürzende Neubauten -yhtyeen kanssa ja vieraili sen Thirsty Animal (1982) -levyllä. Lydia Lunchin toinen sooloalbumi (1982) ilmestyi Ruby Recordsin julkaisemana samana vuonna ja se sai Trouser Pressin mukaan sekä ihailua että ärtymystä kriitikoilta.[4]

Vuonna 1982 Lydia Lunch julkaisi kirjan Adulterers Anonymous yhdessä X -yhtyeen laulajan Exene Cervenkan kanssa. Vuonna 1985, Lydia Lunch levytti Sonic Youth -yhtyeen kanssa ”Death Valley '69” -kappaleen, joka nimettiin Kerrang!-lehden listalle ”The 50 Most Evil Songs Ever”.[1]

Lydia Lunch vuonna 2019.

Kokoelmalevy Hysterie ilmestyi vuonna 1986. 1980-luvulla Lydia Lunch perusti oman levy- ja kustannusyhtiönsä nimeltä Widowspeak Productions, jonka kautta hän julkaisee edelleen runsaasti musiikkia, kirjoja ja spoken word -tallenteita. Vuonna 1985 hän julkaisi Widowspeakin kautta Honeymoon In Red -albumin, jonka hän oli tehnyt yhteistyössä Birthday Party -yhtyeen kanssa. Levyllä vierailee myös Sonic Youth -yhtyeen kitaristi Thurston Moore. Nick Cave ja Lydia Lunch laulavat albumilla dueton ”Done Dun”. The Birthday Partyn kitaristin Rowland S. Howardin kanssa syntyi myös yhteinen albumi Shotgun Wedding (1991).

Lunch vietti 1990-luvun esiintyen erilaisten kokoonpanojen kanssa ja lavarunoutta esittävänä taiteilijana. The Boston Phoenix -lehti nimesi hänet yhdeksi 1990-luvun kymmenestä vaikutusvaltaisimmasta esiintyjästä.[6] Hän sai erityisesti arvostusta rohkeudestaan puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Vuonna 1992 Lunch julkaisi teoksen Incriminating Evidence, joka sisälsi kirjoituksen ”Daddy Dearest”, jossa Lydia syytti isäänsä seksuaalisesta hyväksikäytöstä.[1] Lunch on sanonut, että hänen lapsuudessaan kokemansa isän seksuaalinen hyväksikäyttö oli keskeinen tekijä hänen taiteellisen identiteettinsä muotoutumisessa.[4]

Vuonna 1997 Lunch julkaisi omaelämäkerrallisen kirjan Paradoxia, jossa hän kertoi avoimesti varhaisesta elämästään, seksuaalisuudestaan, päihteiden käytöstään ja mielenterveysongelmistaan.[1] Kirjan julkaisun yhteydessä ilmestyi myös uusi sooloalbumi Matrikamantra (1997).[1]

2000-luvun alussa Lunch palasi musiikkiin ja alkoi jälleen kiertueille, erityisesti Champagne, Cocaine and Nicotine Stains -EP:n myötä. Vaikka hän on ollut tuottelias taiteilija, Yhdysvalloissa kriitikot ovat harvoin antaneet hänelle tunnustusta muuna kuin provokaattorina.[4] Lydia turhautui uraansa Yhdysvalloissa ja muutti Barcelonaan asumaan vuonna 2004,[1] ja saman vuoden marraskuussa hän julkaisi uuden studioalbumin Smoke in the Shadows Atavistic Records- ja Breakin Beats -levy-yhtiöiden kautta. Levy oli aikaisempia albumeja rauhallisempi, ja se sisälsi jazz-vaikutteita. Levyllä kitaraa soitti Wilco-yhtyeen Nels Cline.[6]

Lydia Lunch vuonna 2012.

Vuonna 2009 Lunch perusti aggressiivisen punk-yhtyeen Lydia Lunch & The Big Sexy Noise. Yhtyeessä soittivat James Johnston (kitara), Terry Edwards (saksofoni) ja Ian White (rummut). Johnston ja Edwards olivat aiemmin The Gallon Drunk -yhtyeen jäseniä. Big Sexy Noise julkaisi ensin kuuden kappaleen EP:n kesäkuussa 2009, Sartorial Recordsin kautta. Levy sisälsi cover-version Lou Reedin kappaleesta ”Kill Your Sons” sekä ”The Gospel Singer” -kappaleen, jonka Lunch oli kirjoittanut yhdessä Sonic Youthin basistin Kim Gordonin kanssa. The Big Sexy Noise julkaisi urallaan kaksi studioalbumia The Big Sexy Noise (2010) ja Trust The Witch (2011) ja myöhemmin vielä livealbumin Collision Course (2014).[6]

Vuonna 2011 Lunch esiintyi Virginie Despentesin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Mutantes: punk, porn, feminism. Elokuvassa esiintyivät myös pornotähti Annie Sprinkle sekä elokuvaohjaaja Catherine Breillat.[6]

Lydia Lunch Retrovirus -yhtyeeseen kuului Lunchin ohella kitaristi Weasel Walter, Sonic Youthissa ja Pussy Galoressa rumpuja soittanut Bob Bert sekä basisti Tim Dahl. Lydia Lunch Retrovirus julkaisi livealbumin Retrovirus (2013). Vuonna 2014 julkaistiin Lydia Lunchin ja englantilaisen blueskitaristin Cypress Groven yhdessä tekemä akustinen bluesalbumi A Fistful Of Desert Blues. Levyn myynti oli vaatimatonta, mutta kriitikoiden hyvä vastaanotto innosti Cypress Grovea ja Lydiaa julkaisemaan myös cover-albumin Under The Covers (2017). Levyllä Lydia Lunch laulaa esimerkiksi Elvis Costellon, Tom Pettyn ja The Doorsin kappaleita.[7]

Maaliskuussa 2022 Tennesseen osavaltion yliopiston Center for Popular Music (CPM) nimesi hänet CPM Fellows Award -palkinnon saajaksi. Ainoat aiemmat tämän kunnian saaneet muusikot olivat Barry Gibb ja Lamont Dozier.[1]

The Lydian Spin -podcast

Vuonna 2019 Lydia Lunch aloitti suositun podcastinsa The Lydian Spin.[8] Lunch juontaa jokaista podcast-jaksoa yhdessä Retrovirus-yhtyeen basistin Tim Dahlin kanssa. Podcast on luonteeltaan keskusteluohjelma, jossa vierailee Lydia Lunchin ystäviä, tunnettuja muusikoita, kirjailijoita, elokuvantekijöitä ja kuvataiteilijoita. Podcastissa keskustellaan taiteesta ja kulttuurista sekä ajankohtaisista tapahtumista.[3][8]

Diskografia

Teenage Jesus and the Jerks

  • Teenage Jesus and the Jerks (1979)
  • Live 1977-1979 (2015)

Beirut Slump

  • ”Try Me” (1979)

8-Eyed Spy

  • 8-Eyed Spy (1980, Julkaistu uudestaan nimellä Luncheone vuonna 1995)
  • Live (1981)

Sooloalbumit

  • Queen of Siam (1980)
  • 13.13 (1981)
  • Honeymoon in Red (Yhdessä The Birthday Partyn kanssa, 1987)
  • Shotgun Wedding (Yhdessä Rowland S. Howardin kanssa, 1991)
  • Unearthly Delights (1992)
  • Twisted (1992)
  • Matrikamantra (1997)
  • Smoke in the Shadows (2004)
  • Retrovirus (live, 2013)
  • A Fistful of Desert Blues (Yhdessä Cypress Groven kanssa, (2014
  • Under the Covers (Yhdessä Cypress Groven kanssa, 2017)

Harry Crews

  • Naked in Garden Hills (1987)

Big Sexy Noise

  • Big Sexy Noise (2009)
  • Trust the Witch (2011)

Kirjoja

  • Adulterers Anonymous (1982, Yhdessä Exene Cervenkan kanssa)
  • AS-FIX-E-8 (1990)
  • Bloodsucker (1992)
  • Incriminating Evidence (1992)
  • Adulterers Anonymous (1996)
  • Toxic Gumbo (1998)
  • Paradoxia: A Predator's Diary, (1999)
  • The Gun is Loaded (2007)
  • Will Work for Drugs (2009)
  • The Need to Feed: Recipes for Developing a Healthy Obsession with Deeply Satisfying Foods (2012)
  • So Real it Hurts, (Alkupuheen on kirjoittanut Anthony Bourdain, 2019)

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l Calhoun, Ada: Lydia Lunch Through the Years 20.12.2013. The New York Times. Viitattu 30.6. 2024.
  2. ↑ a b c Römpötti, Harri: Karkuteillä kaiken aikaa, Underground-legenda Lydia Lunch on kapinoinut melkein 50 vuotta. 16.5.2024. Suomen Kuvalehti. Viitattu 30.6.2024.
  3. ↑ a b The Lydian Spin Lydianspin.net.. Viitattu 30.6.2024.
  4. ↑ a b c d e f g h Lydia Lunch Biography musicianguide.com. Viitattu 9.2.2025.
  5. ↑ Drunk On The Pope's Blood / The Agony Is The Ecstacy Discogs. Viitattu 30.6.2024.
  6. ↑ a b c d Lydia Lunch, Artist bio Rustblade. Viitattu 29.6.2024.
  7. ↑ Album Review: Lydia Lunch & Cypress Grove, Under The Covers 9.8.2017. New Noise Magazine. Viitattu 10.7.2024.
  8. ↑ a b Irvine, Lorna: Podcast Review: The Lydian Spin 20.3.2022. The Wee Review. Viitattu 30.6.2024.

Aiheesta muualla