Pioneer 4

Pioneer 4:n maailmasta voimme löytää monenlaisia ​​tilanteita, mielipiteitä ja kokemuksia, jotka saavat meidät kyseenalaistamaan ja pohtimaan elämän eri puolia. Havainnon, osallistumisen tai tutkimuksen kautta Pioneer 4 antaa meille mahdollisuuden tutkia uusia näköaloja ja löytää arvokasta tietoa, joka voi rikastaa tietämystämme. Kautta historian Pioneer 4:llä on ollut keskeinen rooli yhteiskunnan kehityksessä, ja sen vaikutus on edelleen ajankohtainen. Tässä artikkelissa tutkimme Pioneer 4:n eri puolia ja analysoimme sen vaikutusta nyky-yhteiskuntaan.

Pioneer 4
Organisaatio Nasa[1]
Valmistaja Jet Propulsion Laboratory[2]
Tehtävätyyppi ohilento[1]
Ohilennot Kuu
Kohde Kuu
Laukaisu 3. maaliskuuta 1959 klo 5.10 UTC
Cape Canaveral Air Force Station Launch Complex 5
Laukaisualus Juno II
Kohteessa 4. maaliskuuta 1958 klo 10.24 UTC
Tehtävän kesto 82 h
Massa 6,08 kg[1]
COSPAR ID: [1] 1959-013A[1]

Pioneer 4 (myös Pioneer IV[3]) oli maaliskuussa 1959 laukaistu Pioneer-ohjelman viides ja Yhdysvaltain Operaatio Monan viides ja viimeinen miehittämätön kuuluotain. Luotain oli Jet Propulsion Laboratoryn valmistama, Nasan laukaisema ja siitä oli vastuussa Army Ballistic Missile Agency. Pioneer 4 matkasi Kuun ohi ja suuntasi aurinkokeskeiselle kiertoradalle. Lento oli nimeltään Juno IIA-Prime, jonka kuuluotain Pioneer 4 oli. Kyseessä oli Yhdysvaltojen ensimmäinen luotain, joka karkasi Maan painovoimasta. Se oli myös Yhdysvaltojen ensimmäinen avaruusluotain, joka teki Kuun ohilennon. Pioneer 4:n oli tarkoitus saavuttaa nämä tavoitteet ensimmäisenä maailmassa, mutta Neuvostoliiton Luna 1 -luotain ehti siinä ensin.

Tausta

William Pickering, Jet Propulsion Laboratoryn entinen johtaja.

Neuvostoliiton Sputnik 1:stä tuli 4. lokakuuta 1957 ensimmäinen Maata kiertävä satelliitti.[4] Kolme viikkoa sen jälkeen Jet Propulsion Laboratoryn (JPL) johtaja William Pickering esitti muutaman JPL:n työntekijän kanssa ehdotuksen, jossa Yhdysvallat vastaisi Neuvostoliiton saavutukseen lähettämällä Jet Propulsion Laboratoryn kehittämän avaruusluotaimen Kuuhun. Ehdotuksen nimi oli Project Red Socks. Siinä todettiin, että Yhdysvaltojen oli ”välttämätöntä palauttaa asemansa maailman silmissä tuottamalla merkittävää teknologista edistymistä Neuvostoliittoon nähden” avaruustoiminnassa. Pickering halusi ehdotukselleen Yhdysvaltain puolustusministeriön hyväksyvän, että JPL aloittaisi välittömästi yhdeksän rakettilennon sarjan Kuuhun.[5]

Kuuluotainhanke ei edennyt puolustusministeriössä ennen vuoden 1958 alkua,[5] jolloin Yhdysvaltain puolustusministerin Neil McElroyn 7. helmikuuta 1958 perustaman[6] Yhdysvaltain avaruushankkeista vastaavan Advanced Research Projects Agency johtaja Roy Johnson halusi ”voittaa Neuvostoliiton kaikin mahdollisin tavoin”. Koska Neuvostoliitto ei ollut vielä laukaissut rakettia Kuuhun, miehittämätön kuuohjelma vaikutti lupaavimmalta keinolta ”voittaa venäläiset” avaruuskilvassa.[5]

Neil McElroy ilmoitti 27. maaliskuuta 1958 Yhdysvaltojen laukaisevan viisi kuuluotainta osana kansainvälistä geofysiikan vuotta.[7] Hanke oli nimeltään Operaatio Mona.[6][8] Kolme ensimmäistä luotainta toteuttaisi Yhdysvaltain ilmavoimat ja kaksi myöhempää Yhdysvaltain maavoimat[6][8] Wernher von Braunin johdolla.[6] Nasa otti lokakuussa 1958 Advanced Research Projects Agencyltä hallintoonsa kuuluotaimet eli Pioneer-ohjelman.[8]

Yhdysvaltain maavoimien Army Ballistic Missile Agency teki 2. toukokuuta 1958 virallisen sopimuksen JPL:n kanssa neljän kuuluotaimen kehittämisestä ja valmistamisesta. Kaksi kuulentoa laukaistaisiin nimillä Juno IIA (laukaisi Pioneer 3 -luotaimen) ja Juno IIA-Prime (laukaisi Pioneer 4 -luotaimen).[8] JPL oli myös vastuussa luotainten paikannusjärjestelmästä sekä laukaisualuksen ylemmistä vaiheista.[9]

Koska Pioneer 3 paloi Maan ilmakehässä eikä päässyt lähelle Kuuta, Pioneer 3:n varakappaleita (sarjanumerot 3 ja 4) muutettiin ja valmisteltiin siten, että toinen niistä voitaisiin laukaista seuraavalla, Juno IIA-Prime -kuulennolla. Myöskin sarjanumero 3 olisi laukaistu samalla lennolla, mutta viime hetken testauksissa ilmenneiden ongelmien vuoksi vain sarjanumero 4 laukaistiin ja sai lopulta nimekseen Pioneer 4.[8]

Matka

Pioneer 4:n laukaisu kuvattuna Nasan komentokeskuksessa.
Pioneer 4:n laukaisu Juno II -raketilla vuonna 1959.

Laukaisu

Pioneer 4 -luotain laukaistiin 3. maaliskuuta 1959 kello 5.10 Floridasta, Cape Canaveral Air Force Stationin Launch Complex 5:stä UTC. Laukaisu tapahtui nelivaiheisella Juno II -raketilla, jolla laukaistiin myös Pioneer 3.[3][1] Luotain sijaitsi raketin neljännen vaiheen kärjessä.[3] Neljä ja puoli minuuttia myöhemmin Maan pakonopeus oli ylitetty.[3]

Ensimmäinen vaihe nosti kantoraketin 113 kilometrin korkeuteen ja saavutti 16 093 km/h:n nopeuden. Viisi sekuntia ensimmäisen vaiheen polttoaineen loppumisen jälkeen ensimmäinen vaihe irrotettiin kantoraketista, minkä jälkeen pienet apumoottorit veivät sen poispäin kantoraketista. 13 sekuntia ensimmäisen vaiheen irrotuksen jälkeen Juno II:n nokkakartio irrotettiin raketista.[3]

Kantoraketin toisen vaiheen rakettimoottorit eivät sammuneet odotetusti, minkä seurauksena lennon atsimuutti sekä nousukulma muuttuivat.[1]

Muutama tunti laukaisusta Jet Propulsion Laboratoryn tietokoneet ilmoittivat luotaimen lentoradan olevan suunnitelmien mukainen.[3] 3. maaliskuuta kello 21.05 UTC luotain oli 104 000 kilometrin päässä Maasta.[9]

Kuun ohilento ja virran loppuminen

Wernher von Braun (seisomassa takapenkillä) juhlimassa Pioneer 4:n laukaisua hänen kahden tyttärensä kanssa Alabaman Huntsvillessä 4. maaliskuuta 1958.

4. maaliskuuta kello 10.24 UTC: 41 tunnin jälkeen laukaisusta luotain kulki matalimmillaan Kuun pinnasta. Luotaimen oli suunniteltu kulkevan 32 000 kilometrin korkeudessa Kuun pinnasta,[3] mutta se kulki 58 983 kilometrin korkeudessa.[10] Luotain matkasi Kuun ohi noin 7 226 kilometriä tunnissa.[3] Tämän takia luotaimen valosähköinen sensori ei käynnistynyt, joka oli luotaimen yksi päätavoitteista.[8]

Englanninkielinen uutisfilmi Pioneer 4:stä.

5. maaliskuuta kello 12.34 UTC luotain oli matkannut 487 000 kilometrin päähän Maasta ja samana päivänä kello 21.18 UTC se oli 545 000 kilometrin päässä.[9]

6. maaliskuuta 82 tunnin ja 4 minuutin jälkeen laukaisusta 652 000 kilometrin päässä Maasta Pioneer 4:n signaalivoimakkuus alkoi odotetusti nopeasti heikentyä.[9] Pian sen jälkeen luotaimen paristoista loppui virta ja luotain lakkasi lähettämästä dataa 658 222 kilometrin päästä Maasta.[3][11] Se oli tuolloin kauimmainen ihmisen tekemän esineen seurantaetäisyys.[12][13] Lennon insinöörit uskoivat, että Pioneer 4:ää olisi voinut paikantaa 1,1 miljoonan kilometrin etäisyydeltä Maasta, jos luotaimen akut eivät olisi tyhjentyneet.[8]

Luotaimen oli suunniteltu olevan ensimmäinen luotain, joka lentäisi Kuun ohi, mutta Neuvostoliiton Luna 1 saavutti tavoitteen useita viikkoja ennen Pioneer 4:ää.[10] Pioneer 4:stä tuli ensimmäinen yhdysvaltalainen luotain, joka karkasi Maan painovoimasta. Sen oli tarkoitus olla ensimmäinen maailmassa, mutta Luna 1 saavutti tavoitteen ennen Pioneer 4:ää.[14]

Pioneer-ohjelman kaikki edelliset luotaimet olivat tuhoutuneet ennen Kuun läheisyyteen pääsyä.[1]

Aurinkokeskeinen kiertorata

Kuun ohilennon jälkeen luotain jatkoi matkaansa aurinkokeskeiselle kiertoradalle.[3]

17. maaliskuuta 1959 luotain oli 2 574 950 kilometrin päässä Maasta.[3]

Pioneer 4:n aurinkokeskeisen kiertorata numeroina
Kiertoradan kesto Inklinaatio Eksentrisyys Epookki Lähde
398 päivää 29,9° 0,07109 3.3.1959 klo 17.11.00 [15][16]

Toimimaton luotain havaittiin vuonna 1969 aurinkokeskeisellä kiertoradalla.[15]

Laukaisualus

Juno II laukaisualustalla hyötykuormanaan Pioneer 4.

Pioneer 4 laukaistiin muokatulla nelivaiheisella Juno II -kantoraketilla.[3] Lento oli Juno II:n lentonumero AM-14.[1]

Ensimmäinen vaihe

Kantoraketin ensimmäinen vaihe oli Yhdysvaltain asevoimien muokattu polttoaineenaan RP-1:tä ja nestehappea käyttävä IRBM-ohjus. Se poltti 283,9 litraa polttoainetta sekunnissa.[3] Ensimmäistä vaihetta pidennettiin 0,92 metriä, jolloin raketin pituudeksi tuli 16,84 metriä. Muokkauksen seurauksena ensimmäisen vaiheen Rocketdyne S3D -rakettimoottorin polttoaika pidentyi 20 sekunnista 182 sekuntiin.[8]

Ylemmät vaiheet

Juno II:n toisella vaiheella oli yhteensä 11 JPL:n rakettimoottoria. Moottorit oli aseteltu kehän muotoon. Kolmas vaihe koostui kolmesta kehän muotoon asetetusta rakettimoottorista. Kolmas vaihe syttyi yhdeksän sekuntia toisen vaiheen syttymisen jälkeen. Neljäs vaihe koostui yhdestä rakettimoottorista. Neljännen vaiheen kärjessä sijaitsi Pioneer 4.[3]

Juno II:n lasikuitupinnoitetusta alumiinista valmistettu nokkakartio peitti Pioneer 4:n ja laukaisualuksen ylemmät vaiheet.[3]

Tehtävät

Luotaimen tehtäviä olivat:[16]

  • mitata säteilyä Van Allenin vyöhykkeen uloimmilla alueilla.
  • testata luotaimen valosähköisen sensorin mekanismin toimivuutta.

Rakenne

Pioneer 4:n kopio kartio sekä pohja irroitettuna toisistaan. Kartion alapuolella näkyy elohopeaparistot
Vasemmalta oikealle: Wernher von Braun, Kurt Debus, tunnistamaton henkilö, James Van Allen ja tunnistamaton henkiö keskustelemassa Pioneer 4:stä. Kuvassa näkyy Pioneer 4 kahdessa osassa: vasemmalla elohopeaparistot ja oikealla luotain.

Luotaimen rakenne oli samanlainen kuin edeltäjänsä Pioneer 3:n.[1] Ainoat erot olivat paranneltu telemetriajärjestelmä ja toisen Geiger–Müller-putken päälle asennettu lisäsuoja.[8]

Pioneer 4 oli kartion muotoinen: pituudeltaan 51 cm sekä halkaisijaltaan 23 cm pitkä.[15][17] Kartion päällä oli ohut lasikuitusuoja. Se oli päällystetty kullalla tehden luotaimesta sähköä johtavan. Lasikuitusuoja oli maalattu valkoiseksi lämpötilan pitämiseksi 10–50 celsiusasteessa.[3][15] Muuten luotaimen paristot olisivat lakanneet toimimasta.[3]

Kartion päädyssä oli pieni anturi, joka yhdessä kartion kanssa toimi antennina.[15]

Luotain sai virtansa 18[8] elohopeaparistoista, jotka olivat kartion pohjassa kehän muotoon aseteltuina.[8][15]

Kartion keskellä oli muun muassa 500 grammaa painava UHF-lähetin. Se lähetti 0,1 watin vaihemoduloidun signaalin 960,05 MHz taajuudella.[15]

Luotaimella oli mukana valosähköinen sensori.[1][15] Se oli varustettu kahdella valokennolla, jotka laukeaisivat Kuun valon osuessa kennoihin. Tämä ei koskaan toteutunut, koska luotain oli liian kaukana Kuusta. Sensori oli näkyvillä paristojen keskellä, luotaimen pohjassa.[1] Sensorin lauetessa luotaimen kamera olisi käynnistynyt ottaen kuvan Kuusta, mutta JPL vaihtoi kameran kahteen Geiger–Müller-putkeen, jotta luotain pystyisi keräämään tietoa Maan ja Kuun välisestä säteilystä. JPL säilytti valosähköisen sensorin luotaimessa, jotta sen toimivuutta voitaisiin testata.[8]

Mukana oli myös mekanismi, joka koostui kahdesta painosta, jotka kelautuivat kahden 150 cm langan päähän, kun ne laukaistiin ajastimella kymmenen tunnin jälkeen laukaisusta. Painot oli suunniteltu hidastamaan luotaimen pyörimistä, joka teki luotaimesta stabilisoidun. Mekanismi hidasti Pioneer 4:n pyörimisnopeutta 400 kierroksesta minuutissa 6 kierrokseen minuutissa.[15]

Luotain painoi 6,08 kilogrammaa.[17]

Tutkimuslaitteisto

Anton 302- ja Anton 213 -tyypin Geiger–Müller-putkia[18] käytettiin Maan ympärillä olevan säteilyn tutkimiseen. Mittarit sijaitsivat luotaimen sisällä, sen keskiosassa. Ne oli asennettu ohuen lasikuituisen kotelon sisään mittalaitteiden suojaamiseksi sekä niiden mittausalueen maksimoimiseksi.[17][18] Toinen eroista Pioneer 4:n ja -3:n välillä oli, että Pioneer 4:ään oli asennettu lisäsuoja Anton 213 -tyypin Geiger–Müller-putkeen.[18] Geiger–Müller-putket olivat Iowan yliopiston sekä Jet Propulsion Laboratoryn vastuulla.[16]

Tieteellinen anti

Pioneer 4 havaitsi Van Allenin ylemmän vyöhykkeen voimakkuuden muuttuneen Pioneer 3:n mittausten jälkeen, mikä johtui luultavasti vastikään tapahtuneesta auringonpurkauksesta. Luotain myös antoi viitteitä, että Van Allenin vyöhykkeellä saattaisi olla kolmas vyöhyke.[1]

Paikannusjärjestelmä

Kuva DSS 11:stä 20. lokakuuta 1958.

Jet Propulsion Laboratory oli vastuussa Pioneer 4:n paikannusjärjestelmästä. JPL:n aikaisempaa Microlock-järjestelmää oli käytetty Explorer -satelliittien paikannukseen, mutta Microlock-järjestelmän kantama ei riittänyt kuuluotainten vaadituille etäisyyksille Maasta, joten JPL:n täytyi suunnitella uusi paikannusjärjestelmä Pioneer-luotaimille. JPL:n uuden paikannusjärjestelmän nimeksi tuli Tracking And Communication (Extraterrestial) (lyh. TRAC(E)). Se toimi 960,05 MHz:n taajuudella.[9]

Pioneer 4:ää paikannettiin JPL:n rakentamalla vuonna 1958 avatulla 26-metrisellä antennilla Goldstonesta, Mojaven aavikolta, Kaliforniasta. Antennia kutsutaan nimillä Pioneer Station ja Deep Space Station 11 eli DSS-11. Se oli ensimmäinen osa Nasan Deep Space Networkia.[8][11][19] Alue valittiin maa-aseman paikaksi sen vähäisen taustakohinan sekä radiohäiriöiden takia.[3] Luotainta paikannettiin myös Floridan Cape Canaveralissa ja Puerto Ricon Mayaguezissa sijaitsevilla maa-asemilla[17][20] sekä Englannissa sijaitsevan Manchesterin yliopiston[20] Jordrell Bankin radioteleskoopilla.[3][17][20] Maa-asemat oli yhdistetty toisiinsa radion ja lankapuhelimien välityksellä.[3] Maa-asemat lähettivät tietoa luotaimesta Kalifornian Pasadenassa sijainneeseen tiedonkäsittelykeskukseen. Kokoonpanoon kuuluivat lisäksi Pasadenassa ja Cape Canaveralissa sijainneet viestintäkeskukset. RAND Corporationin Kalifornian Santa Monicassa ollut tietokone toimi tiedonkäsittelykeskuksen varajärjestelmänä.[20]

Luotaimen ensimmäisten neljän minuutin ajan pelkästään Floridan asema vastaanotti luotaimen signaalin. Kun luotain oli yli 161 000 kilometrin päässä Maasta pelkästään Jordrell Bankin radioteleskooppi sekä DSS-11 vastaanottivat luotaimen signaalin.[3]

TRAC(E):n Pioneer 4:n lennon aikaista suorituskykyä on kuvailtu ”erittäin tyydyttäväksi”.[9]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Pioneer 4 - NASA Science science.nasa.gov. Viitattu 23.11.2024. (englanniksi)
  2. ↑ Lunar Probe, Pioneer 4, Cutaway | National Air and Space Museum airandspace.si.edu. Viitattu 23.11.2024. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u THE MOON PROBE PIONEER IV. Nasa, JPL, 1959. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 31.12.2024. (englanniksi)
  4. ↑ Sputnik Encyclopedia Britannica. 17.1.2025. Viitattu 21.2.2025. (englanniksi)
  5. ↑ a b c Cargill, Hall R.: ”Chapter One: THE ORIGINS OF RANGER”, Lunar impact: A history of Project Ranger, s. 3–6. Washington: Nasa, 1977. Teoksen verkkoversio (PDF) Viitattu 21.2.2025.
  6. ↑ a b c d USAF Project Able-1: The First Attempt to Reach the Moon Drew Ex Machina. 17.8.2022. Viitattu 21.2.2025. (englanniksi)
  7. ↑ Cargill, Hall R.: ”Chapter One: THE ORIGINS OF RANGER”, Lunar impact: A history of Project Ranger, s. 6. Washington: Nasa, 1977. Teoksen verkkoversio (PDF) Viitattu 21.2.2025. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l m Vintage Micro: The Pioneer 4 Lunar Probe Drew Ex Machina. 2.8.2014. Viitattu 22.2.2025. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f M. H. Brockman ym.: Extraterrestrial radio tracking and communications archive.org. Viitattu 23.2.2025. (englanniksi)
  10. ↑ a b Pioneer 3, 4 Quicklook web.archive.org. 16.10.2011. Viitattu 27.11.2024. (englanniksi)
  11. ↑ a b 65 Years Ago: Pioneer 4 Reaches for the Moon - NASA nasa.gov. 4.3.2024. Viitattu 23.11.2024. (englanniksi)
  12. ↑ Preparing Pioneer 4 for the Moon NASA Jet Propulsion Laboratory (JPL). 25.11.2019. Viitattu 21.2.2025. (englanniksi)
  13. ↑ Pioneer 4 - Moon Missions - NASA Jet Propulsion Laboratory NASA Jet Propulsion Laboratory (JPL). Viitattu 21.2.2025. (englanniksi)
  14. ↑ a b Pioneer 4 Marked NASA's First Exploration Mission Beyond Earth - NASA nasa.gov. 20.2.2014. Viitattu 22.2.2025. (englanniksi)
  15. ↑ a b c d e f g h i j NASA - NSSDCA - Spacecraft - Details nssdc.gsfc.nasa.gov. Viitattu 20.4.2018.
  16. ↑ a b c Richter, Henry L. Jr.: Instruments and Spacecraft, October 1957 - March 1965: Space Measurements Survey, s. 45. Washington: Nasa, 1966. Teoksen verkkoversio (PDF) Viitattu 23.2.2025. (englanniksi)
  17. ↑ a b c d e f Insturment package, Satellite, Pioneer IV | National Air and Space Museum National Air and Space Museum. Viitattu 23.11.2024. (englanniksi)
  18. ↑ a b c NASA – NSSDCA – Experiment – Details – Trapped Radiation Experiment Nasa. Viitattu 27.11.2024.
  19. ↑ National Register of Historic Places Inventory – Nomination Form National Park Service. NPGallery. Viitattu 21.2.2025. (englanniksi)
  20. ↑ a b c d Eimer, Manfred & Stevens, Robertson: External Publication No. 701: Tracking and data handling systems for Pioneer III space probe and Pioneer IV lunar probe firings (PDF) 14.8.1959. Jet Propulsion Laboratory. Viitattu 26.2.2025. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pioneer 4.

Kuvia

Videoita

Pioneer-ohjelma