Tässä artikkelissa käsittelemme aihetta Roomalainen satiiri, joka on herättänyt suurta kiinnostusta nyky-yhteiskunnassa. Roomalainen satiiri on aihe, joka on herättänyt keskustelua eri aloilla, niin poliittisella, yhteiskunnallisella, kulttuurisella kuin tieteelliselläkin alalla. On laaja kiinnostus oppia lisää Roomalainen satiiri:stä ja ymmärtää sen vaikutukset päivittäisessä todellisuudessamme. Tästä syystä tässä artikkelissa ehdotamme Roomalainen satiiri:n ympärillä olevien eri näkökohtien ja näkökulmien analysointia tavoitteenaan tarjota kattava ja rikastuttava näkemys tästä aiheesta. Näillä linjoilla tutkimme erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä, joiden avulla voimme saada laajemman ja rikastuttavan panoraaman Roomalainen satiiri:stä.
Roomalainen satiiri (lat. satura) oli roomalaisen kirjallisuuden tyylilaji, joka syntyi esiklassisena aikana. Se oli ilmeisesti oman aikansa ja ympäristönsä tuote, jonka muodolla ei ollut suoria kreikkalaisia esikuvia.[1] Roomalainen satiiri ei välttämättä ollut nykyaikaisessa merkityksessä satiirista, vaan pikeminkin heksametrimuotoinen pakina.
Roomalaisia satiireita kirjoittivat mm. Lucilius (180-102 eaa.) ja Ennius (239–169 eaa.). Ennius oli ensimmäinen, jonka tiettyjä tekstejä kutsuttiin nimellä saturae.[1] Lucilius kutsui omia kirjoituksiaan saarnoiksi tai puheiksi (sermones), ja ne olivat epäkohteliaita keitoksia, joissa aggressiivisesti arvosteltiin henkilöitä, moraalia, tapoja, politiikkaa ja kirjallisuutta. Luciliuksen jälkeen satiiria kehittivät voimakkaimmin Horatius ja Juvenalis. Tyylillisesti näiden kolmen käsitys satiirista eroaa toisistaan, ja kaikki kolme ovat saaneet seuraajia myöhemmillä vuosisadoilla.