Saharan Atlas

Tässä artikkelissa tutkimme Saharan Atlas:n aihetta monitieteisestä lähestymistavasta, analysoimalla sen vaikutuksia ja merkitystä eri yhteyksissä. Saharan Atlas on laajasti tutkittu ja eri aloilla keskusteltu aihe, jonka vaikutukset ulottuvat yhteiskunnallisesta tieteelliseen ja sen vaikutus ulottuu läpi historian. Kattavan analyysin avulla pyrimme valaisemaan Saharan Atlas:tä ja tarjoamaan täydellisen näkökulman, jonka avulla voimme ymmärtää sen tärkeyden ja laajuuden nykyään. Tässä artikkelissa tarkastelemme Saharan Atlas:n eri näkökohtia ja sen vaikutuksia tämän päivän yhteiskuntaan sekä mahdollisia tulevaisuuden vaikutuksia.

Atlasvuoret.
Ksourvuoria Aïn Séfrassa.

Saharan Atlas (arab. الأطلس الصحراوي‎, al-Aṭlas aṣ-ṣaḥrāwī, ransk. Atlas saharien) on Atlasvuorten eteläinen vuorijono Algerian ylätasankojen ja Saharan autiomaan rajalla. Ylätasankojen pohjoispuolista, Välimeren rannikon suuntaista vuoristoa kutsutaan Tell-Atlakseksi.[1]

Korkea-Atlaksen länsilounas-itäkoillissuuntaisen jatkeen muodostava Saharan Atlas koostuu erillisistä vuorijonoista ja massiiveista, joita ovat lännestä lukien Ksourvuoret, Amourvuoret, Ouled Naïl, Ziban, Aurèsvuoret, Nementcha, Tebessavuoret ja Tunisian selänne. Niihin liittyvät Hodnavuoret ylätasankojen keskellä.[1]

Etupäässä kalkkikivestä, merkelistä ja hiekkakivestä muodostuneiden vuorten keskikorkeus on 1 200–1 500 metriä[2]. Korkein huippu on Chélia (2 328 metriä) Aurèsvuorilla[1]. Alueella on suola- ja kipsiesiintymiä[2].

Seudun ilmasto on semiaridi. Korkeutensa ansiosta Saharan Atlas saa kuitenkin enemmän sateita kuin pohjoisen ylätasangot tai Saharan reuna-alue etelässä (300–450 milllimetriä vuodessa Amourvuorilla). Kuivuus on suurinta etelärinteillä ja vuorten keskellä Aïn Séfran altaassa (192 millimetriä). Ksourvuorilla sataa lunta 10–15 päivänä vuodessa. Sadevesi muodostaa vadeja, jotka virtaavat yleensä kohti Saharaa.[1]

Kasvillisuus koostuu etupäässä espartoheinästä ja muista aroille ja Saharalle tyypillisistä lajeista. Vuorilla kasvaa alepponmäntyjä, rautatammia, tuijia ja katajia. Eroosiota on pyritty ehkäisemään metsänistutuksilla.[1] Alueella harjoitetaan varsinkin karjanhoitoa (vuohia, lampaita, kameleita)[2].

Lähteet

  1. ↑ a b c d e Encyclopédie Berbère VII, s. 1013–1026. Aix-en-Provence: Edisud, 1989. ISBN 2-85744-443-5 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ a b c Afrika: entsiklopeditšeski spravotšnik, tom 2, s. 339. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1987.