The Cult

Nykymaailmassa The Cult on aihe, joka on herättänyt suurta kiinnostusta ja keskustelua eri aloilla. Sen merkitys ja vaikutus ovat kiistattomat, ja sen vaikutus ulottuu monenlaisiin jokapäiväisen elämän osa-alueisiin. Ajan myötä The Cult on edelleen analyysin, pohdinnan ja tutkimuksen kohteena, koska sen merkitys ei rajoitu yhteen alueeseen, vaan se ylittää rajat ja vaikuttaa eri kulttuureihin, ikäisiin ja sosiaalisiin oloihin kuuluviin ihmisiin. Tässä artikkelissa tutkimme tätä aihetta perusteellisesti, analysoimme sen erilaisia ​​näkökulmia ja seurauksia ymmärtääksemme paremmin sen laajuutta ja merkitystä nyky-yhteiskunnassa.

Tämä artikkeli käsittelee englantilaista rockyhtyettä. Katso myös täsmennyssivu Cult.
The Cult
The Cult esiintymässä vuonna 2010
The Cult esiintymässä vuonna 2010
Tiedot
Toiminnassa 1983–1995
1999––
Tyylilaji hard rock, post-punk, heavy metal, alternative rock, goottirock
Kotipaikka Englanti Bradford, Englanti
Laulukieli englanti
Jäsenet

Ian Astbury
Billy Duffy
John Tempesta
Mike Dimkitch
Chris Wyse

Entiset jäsenet

Les Warner
Ray Mondo
Nigel Preston
Jamie Stewart
Mark Brzezicki
Kid Chaos
John Webster
Chris Taylor
Eric Singer
Mickey Curry
Matt Sorum
Todd Hoffman
James Kottak
Charley Drayton
Michael Lee
Kinley Wolfe
John Sinclair
Craig Adams
Scott Garrett
Martyn LeNoble
Billy Morrison

Levy-yhtiö

Beggars Banquet Records
Atlantic Records
Roadrunner Records

Aiheesta muualla
Kotisivut

The Cult on englantilainen rock-yhtye, joka perustettiin alkuperäisessä kokoonpanossaan Bradfordissa vuonna 1981. Vuosien mittaan yhtyeen jäsenet ovat vaihtuneet. Pisimpään ovat jatkaneet laulaja Ian Astbury ja kitaristi Billy Duffy, jotka molemmat kirjoittavat yhtyeen kappaleita.

The Cult yhdistelee laulujen sanoituksissa pseudomystiikkaa ja intiaaniteemoja. Musiikissaan se on yhdistellyt goottirockia, hard rockia ja poppia.

Yhtyeen ura

The Cult tunnettiin alun perin nimellä Southern Death Cult. 1980-luvun alussa Southern Death Cult oli Britteinsaarten post-punk-liikkeen yksi uusista ja nousevista nimistä, joka kierteli Britannian klubeja ja pubeja niittäen mainetta. Southern Death Cultilta on ilmestynyt vain yksi virallinen julkaisu vuonna 1983, joka kantaa yhtyeen omaa nimeä. Yhtye lyheni nimensä kitaristi Billy Duffyn liityttyä yhtyeeseen pelkäksi Death Cultiksi.[1]

Ennen ensimmäistä levyä orkesteri oli muovannut nimensä vielä yksinkertaisempaan muotoon: The Cult. The Cultin ensimmäinen albumi Dreamtime julkaistiin vuonna 1984.[1] Levy sai hyvän vastaanoton, mutta kansainvälinen suosio alkoi vasta kolmannen, huhtikuussa 1987 julkaistun Electric-albumin myötä.[1]

Rick Rubinin tuottaman Electric-albumin ilmestyessä Helsingin Sanomien Markku Fagerlund luonnehti The Cultia 1980-luvun Led Zeppeliniksi: ”Ian Astbury laulaa kuin Robert Plant konsanaan, soitto jyrisee Billy Duffyn kitaran siivittämänä lujaa, peruskomppi on sekin tuhtia tavaraa.”[2]

Electric-albumin menestys – ja sen tukena olleet hyvin menestyneet kiertuepäivät – alkoivat kuitenkin rasittaa bändiä. Vancouverissa Astbury pidätettiin hänen riitaannuttuaan turvahenkilöstön kanssa. Teksasissa häntä syytettiin lavalla tapahtuneesta säädyttömyydestä. ”Paine purkautui monin tavoin”, laulaja kertoi vuoden 1987 kiertueesta muutamaa vuotta myöhemmin Rolling Stonen toimittajalle Michael Goldbergille. ”Alkoholi oli yksi keino, Itsetuhoinen käytös toinen.”[1]

Ongelmista ja Astburyn ja Duffyn välillä huhutusta kasvavasta vihamielisyydestä huolimatta The Cult suuntasi takaisin studioon. Massayleisön suosioon The Cult ylsi myös vuoden 1989 levyllään Sonic Temple ja sen hittien ”Sweet Soul Sisterin” ja ”Fire Womanin” saaman radiosoiton ansiosta.Yhtyeen hittikappale ”Edie (Ciao Baby)” oli omistettu näyttelijä Edie Sedgwickin muistolle. Rocklegenda Iggy Pop ilmaisi ihailunsa bändiä kohtaan laulamalla taustoja albumin yhdellä kappaleella.[1]

The Cult -kitaristi Billy Duffy

Viidennen studioalbuminsa Ceremonyn (1991) aikoihin yhtyeen jäsenten välillä alkoi ilmetä jännitteitä ja luovia erimielisyyksiä. Tämä johti siihen, että albumin äänitykset tehtiin ilman vakaata kokoonpanoa. Astbury ja Duffy olivat yhtyeen ainoat viralliset jäsenet. Bassokitaraa ja rumpuja soittivat palkatut studiomuusikot. Riitaisa tunnelma säilyi myös seuraavien vuosien aikana, jolloin äänitettiin vielä yksi studioalbumi, The Cult (1994), jonka jälkeen yhtye meni tauolle.[1]

The Cult muodostettiin uudelleen ja vuonna 2001 julkaistiin sen seitsemäs studioalbumi Beyond Good and Evil. Albumin kaupallinen epäonnistuminen ja uudelleen nousseet jännitteet yhtyeen sisällä johtivat toiseen hajoamiseen vuonna 2002. The Cult yhdistyi jälleen vuonna 2006 ja on siitä lähtien julkaissut neljä studioalbumia lisää: Born into This (2007), Choice of Weapon (2012), Hidden City (2016) ja Under the Midnight Sun (2022).

Diskografia

Studioalbumit

Livealbumit

Kokoelmat

  • Death Cult (1988)
  • Pure Cult: For Rockers, Ravers, Lovers and Sinners (Helmikuu 1993)
  • High Octane Cult: Ultimate Collection, 1984–1995 (Marraskuu 1996)
  • Pure Cult: The Singles 1984–1995 (Kesäkuu 2000)
  • The Best of Rare Cult (Marraskuu 2000)
  • Weapon of Choice (2012)
  • Electric Peace (2013)

Konsertti ja musiikkivideot

  • Pure Cult DVD Anthology 1984–1995 (2001)
  • The Cult – Music without Fear, Live from the Grand Olympic Auditorium, Los Angeles (2002)
  • The Cult – New York City (Live At The Fillmore New York At Irving Plaza November 13, 2006) (2007)

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f Brennan, Carol: Cult, The Biography Musician Guide. Viitattu 19.10.2024.
  2. ↑ Kultti, takaliukuja, linnunlaulua ja lunta. Helsingin Sanomat, 25.4.1987, s. 26. Näköislehden aukeama (tilaajille).

Aiheesta muualla