Vladimir Solovjov (filosofi)

Vladimir Solovjov
Vladimir Solovjov
Henkilötiedot
Syntynyt	28. tammikuuta (16. tammikuuta) 1853 Venäjän keisarikunta
Kuollut	13. elokuuta (31. heinäkuuta) 1900
Infobox OK

Vladimir Sergejevitš Solovjov (ven. Влади́мир Серге́евич Соловьёв; 28. tammikuuta (J: 16. tammikuuta) 1853 Moskova – 13. elokuuta (J: 31. heinäkuuta) 1900 Uzkoje) oli venäläinen filosofi, runoilija ja mystikko. Hän oli vapaamielinen älykkö, joka yhdisti ajattelussaan sekä filosofisen loogisuuden että aidon uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kuului 1900-luvun alussa vaikuttaneeseen niin sanottuun sofiologiseen koulukuntaan, johon kuuluivat myös Sergei Bulgakov ja Pavel Florenski. Solovjov haaveili universaalista kirkosta, protestanttien, katolisten ja ortodoksien yhdistymisestä takaisin vanhaksi alkukirkoksi. Hän vastusti uskonnollisten vähemmistöjen sortoa ja kuolemanrangaistusta.

Solovjovin isä oli tunnettu historioitsija ja Moskovan yliopiston professori Sergei Mihailovitš Solovjov. Vladimir Solovjov valmistui Moskovan yliopistosta vuonna 1873 ja pääsi seuraavana vuonna Pietarissa filosofian dosentiksi.^[1]

Perheessä oli 12 lasta. Hänen veljensä oli historiallisten romaanien kirjailija Vsevolod Solovjov (1849-1903) ja sisarensa runoilija, proosakirjailija ja kuvittaja Poliksena Solovjova.^[2]

Ulkomaanmatkoillaan vuosina 1875–1876 ensin Lontoossa hän tutki kabbalaa, spiritismiä ja Swedenborgia. Tämän jälkeen hän matkusti Egyptiin, missä koki mystisen elämyksen. 1877 hän julkaisi keskeneräiseksi jääneen teoksen kokonaisvaltaisen tiedon perusteista (Filosofskije natsala tsel'nogo znajija). Vuonna 1878 Solovjov aloitti luentosarjan jumal-ihmiskunnasta ja seuraavien vuosien aikana kypsytteli oppiaan, jonka keskeisenä ideana oli ajatus kaikkiykseydestä.^[1]

Solovjov piti 28.11.1881 paljon huomiota herättäneen puheen, jossa hän kehotti uutta keisaria Aleksanteri III:ta armahtamaan edeltäjänsä murhaajat kristillisen laupeuden nimissä. Puheen vuoksi välit vallanpitäjien kanssa katkesivat, ja Solovjov joutui siirtymään eläkkeelle.^[1]

1880-1890 -luvulla Solovjov otti artikkeleissaan ahkerasti kantaa Venäjän yhteiskunnallisen elämän kysymyksiin. Vuonna 1897 ilmestyi hänen moraalifilosofinen pääteoksensa Opravdanije dobra (’Hyvän oikeutus, siveellinen filosofia’). Hänen viimeinen suurempi työnsä ilmestyi 1899-1900 nimellä Tri razgovora (Kolme keskustelua).^[1].

Fjodor Dostojevski oli Solovjovin hyvä ystävä. He tutustuivat jo vuonna 1873, ja heidän yhteydenpitonsa oli kiinteää aina kirjailijan kuolemaan asti. Dostojevski arvosti Solovjovia ja ikuisti tämän piirteitä Karamazovin veljeksissä niin Ivaniin kuin Aljoshaan. Lisäksi saman romaanin kuuluisa kertomus suurinkvisiittorista pohjautunee Solovjovin luentoihin jumal-ihmisyydestä, joita Dostojevski oli kuuntelemassa. Solovjov piti Dostojevskin haudalla muistopuheen, jossa totesi myös tämän tavoitelleen Jumalan valtakunnan perustamista maan päälle.^[3]

Solovjov vietti elämänsä loppupuolella kesiä Saimaan rannalla. Hän oli ihastunut suomalaiseen luontoon ja kirjoitti siitä niin aistillisia runoja, että Moskovan ja Pietarin juoruilijat epäilivät ”Saimaata” hänen salaiseksi rakastajattarekseen.

Solovjovin sanotaan olleen merkillinen yhtymä länsieurooppalaista rationaalisuuta – älyperäisyyttä – ja itämaisen kirkon välityksellä saatua aasialaista mystisyyttä, yhtymä, jonka teki eheäksi mahtava persoonallisuus sekä pyrkimys selvyyteen ja lempeään, mutta tinkimättömään miehekkyyteen. Hän eli niin kuin opetti, ja jokaiseen, joka tuli hänet tuntemaan tai vain näkemään, kerrotaan hänen tehneen aivan erikoisen, puolittain yliluonnollisen vaikutuksen.^[4]

Varhaisessa teoksessaan Länsimaisen filosofian kriisi. Positivisteja vastaan. (Krizis zapadnoi filosofii. Protiv pozitivistov, 1874) Solovjov esittää ajattelunsa lähtökohdat. Hänelle kriisi merkitsi tieteen eriytymistä kokonaisvaltaisesta maailmankatsomuksesta ja sen tulkinnan puuttumista, sekä positivismin ja materialismin vääristämää maailmankuvaa. Hänen tavoitteenaan oli luoda filosofia, jossa tieto-oppi, etiikka ja estetiikka sulautuisivat toisiinsa. Ja tätä tarkoitusta varten hän pyrki kehittämään kokonaisvaltaisen maailmanselitysmallin, jossa kaikkien tieteiden päämäärät yhtyisivät ja jossa vallitsisi ihmisten välinen yhteys, veljeys ja rakkaus. Hänen maailmankatsomuksensa oli uskonnollinen, koska hänen näkemyksensä taustalla oli ajatus jumalallisesta voimasta, hengestä, joka pitää maailmaa koossa ja joka ohjaa kaikkea inhimillistä toimintaa.^[5]

Inhimillisen ajattelun ja toiminnan päämääränä hänellä oli jumal-ihmiskunta (богочеловечество) ja tässä uudistuneessa ihmiskunnassa vallitsisi jumalallisen voiman ohjaama ihmisten välinen yhteys. Tätä päämäärää varten kristillisten kirkkojen tuli yhtyä kristillisen rakkauden hengessä. Solovjov uskoi myös Venäjän historialliseen rooliin maailman pelastajana ja sen kriisien ratkaisijana, mutta hän ei kannattanut ortodoksisen kirkon näkemyksiä sen ainoasta oikeasta opista. ^[5]

Hänen ajattelunsa sekä luomansa visiot että myytit vaikuttivat voimakkaasti 1900-luvun alun varhaismodernistiseen taiteeseen, erityisesti symbolismiin. Taiteessa hänen ihanteenaan oli harmonia, johon piti pyrkiä etsimällä kokonaisvaltaista maailmantulkintaa. Hänen filosofiassaan taiteella ja taiteilijalla oli keskeinen rooli jumal-ihmiskunnan syntymisessä, maailman perimmäisen selityksen sekä totuuden etsimisessä, koska taiteilija voi intuitionsa avulla päästä lähelle kaiken olevaisen ydintä, ja hänen on myös tulkittava sitä. Solovjovin mukaan taiteen tehtävä on uskonnollinen, sittemmin venäläiset symbolistit omaksuivat hänen näkemyksensä.^[5] Solovjovin ajatukset vaikuttivat muun muassa hänen veljenpoikansa Aleksandr Blokin sekä Andrei Belyin runouteen.

Maailman sielu

Solovjov uskoi löytävänsä maailmaa ohjaavan perimmäisen voiman mystisestä intuitiivisesta kokemuksesta. Runoissaan hän kertoo visiostaan. Voima, maailman sielu, ilmestyi hänelle naisen hahmossa, jota hän kutsui Sofiaksi. Tällä nimellä hän viittaa ortodoksisen uskon Sofiaan ikuisen viisauden ja rakkauden ilmentymänä. Sofia on ikuinen naiseus (vetšnaja ženstvennost), jossa yhtyvät tieto ja rakkaus. Sen avulla on saavutettavissa kaiken ykseys. Sofian ilmestyminen viittaa myös viimeisten aikojen lähestymiseen ja olemassaolon arvoitusten ratkaisuun.^[6]

Solovjovin luoma Sofian myyttinen hahmo puolestaan inspiroi monin tavoin 1900-luvun alun eri alojen taiteilijoita. Modernismin keskeisiä päämääriä oli suuri synteesi, ja naisen hahmo joka varioi eroottisesta esteettiseen ja moraalis-filosofiseen sai eritoten symbolistitaiteilijoiden teoksissa monenlaisia tulkintoja ja ilmiasuja.^[7]

Solovjovin kirjoituksissa nousivat esiin myös viimeiset ajat ja eskatologiset profetiat. Nämäkin näkemykset vaikuttivat vuosisadan taitteen aatekeskusteluun ja taiteeseen. Hänen mukaansa uusi mongolien invaasio oli odotettavissa eli Venäjää uhkasi vaara idästä ja maan oli ratkaistava suhteensa tähän kauhuskenaarioon. Sen lisäksi tämä pakanallinen vaara uhkasi Venäjän kautta koko Eurooppaa ja universumia. ^[7]

Solovjovin Venäjän idea ilmestyi alun perin ranskaksi nimellä L'idée russe Pariisissa 1888. Kirjoituksessaan Solovjov kritisoi voimakkaasti slavofiilien ekslusiivista poissulkevaa tulkintaa venäläisyyden olemuksesta ja korostaa sen vastapainona Venäjän yleisinhimillistä roolia maailmanhistoriassa. Artikkeli Russkaja ideja ilmestyi venäjäksi ensi kertaa vuonna 1909 ja sen jälkeen useissa kokoomajulkaisuissa.^[1]

Kolme keskustelua

Tämä näkemys tiivistyi Solovjovin visiossa hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kolme keskustelua (Tri razgovora, 1900), joka on toistaiseksi ainoa suomennettu Solovjovin teos (Otava 1912). Siinä hän luo kuvan Venäjälle idästä vyöryvistä massoista, jotka Venäjä torjuu voimallaan, voimalla, jossa yhdistyvät kaikki kristilliset uskot. Silloin Kristuksen on aika tulla toisen kerran. Ja silloin pakanalliset voimat tuhoutuvat ja vasta silloin syntyy ihmisten veljeyteen ja rakkauteen perustuva jumal-ihmiskunta, jossa yhtyvät kaikki kirkot ja uskonnot. ^[7]

Eritoten taiteilijoita kiehtoi Solovjovin profetiassa näkemys mongolivaarasta, ja Venäjän messiaanisesta tehtävästä sen pysäyttäjänä. Kaikkiaan koko 1900-luvun alun keskustelua ja tulevaisuudenkuvia uskonnollisista sosialistisiin hallitsi näkemys Venäjästä maailmanhistorian kohtalon näyttämönä, Euroopan ja koko universumin pelastajana. ^[7]

Venäläisessä 1900-luvun taitteen ajattelussa suhde itään oli monitasoinen. Itä koettiin uhkana, mutta samalla kaikkinaiset itäiset opit, okkultismi ja varsinkin teosofia, olivat Venäjällä erittäin suosittuja. Idästä etsittiin sitä intuitiivisen tiedon ja luomisen voimaa, jota läntinen tiede ja taide eivät kyenneet antamaan. ^[7]

1990-luvun Venäjällä kaikki 1800- ja 1900-luvun taitteen uskonnollis-filosofiset ajattelijat kokivat renessanssin. Erityisen kiinnostuneita oltiin heidän yhteisestä näkemyksestään Venäjästä ja sen kansasta Jumalan valitsemana maailmanhistoriaan vaikuttavana suunnannäyttäjänä ja juuri tämä ajatus sai laajaa kannatusta. ^[8]

• Oittinen, Vesa (toim) Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla.Tampere. Vastapaino. Aleksanteri-instituutti 2007.

• Pesonen, Pekka; Venäjän kulttuurihistoria. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus 1998. ISBN 951-45-7676-4

• Kolme keskustelua, (ven. Tri razgorova), Otava 1912, suom. Toivo T. Kaila

• Rakkauden tarkoitus (essee). Teoksessa: Venäläinen Eros: kirjoituksia rakkauden filosofiasta. Venäjän kielestä suomentaneet Eero Balk ja Liisa Viitanen. Orient Express 1992. ISBN 9516157475
• runoutta (mm. Saimaa, Talvinen Saimaa, Kosken kumu, Imatra, Kesäkuun yö Saimaalla). Teoksessa: Imatra-runous - 200 vuotta lyriikkaa koskesta. Samuli Saarela 2021. ISBN 978-952-94-4672-8

• The Crisis of Western Philosophy: Against the Postivists by V Solovyov Lindisfarne Press 1996 ISBN 0-940262-73-8
• The Justification of the Good, (ven. Opravdanije dobra)
• The Meaning of Love
• War, Progress, and the End of History
• Russia and the Universal Church