Yrjö Kilpinen

Nykymaailmassa Yrjö Kilpinen:stä on tullut laajan kiinnostuksen ja keskustelun aihe. Ilmestymisestään lähtien Yrjö Kilpinen on kiinnittänyt asiantuntijoiden ja fanien huomion ja luonut erilaisia ​​mielipiteitä ja kantoja. Sen vaikutus on tuntunut monilla yhteiskunnan osa-alueilla, poliittisesta kulttuuriin, ja sen merkitys kehittyy jatkuvasti. Tässä artikkelissa tutkimme Yrjö Kilpinen:n eri puolia, sen historiaa, vaikutusta ja tulevaisuuden ennustetta. Tavoitteena on ymmärtää perusteellisesti tämä ilmiö ja sen nykyiset vaikutukset.

Tämä artikkeli käsittelee säveltäjää. Mannerheim-ristin ritaria käsittelee artikkeli Yrjö Kilpinen (sotilas).
Yrjö Kilpinen
Yrjö Kilpinen.
Yrjö Kilpinen.
Henkilötiedot
Koko nimi Yrjö Henrik Kilpinen
Syntynyt4. helmikuuta 1892
Helsinki
Kuollut2. maaliskuuta 1959 (67 vuotta)
Helsinki
Ammatti säveltäjä, akateemikko
Muusikko
Tyylilajit länsimainen taidemusiikkiView and modify data on Wikidata

Yrjö Henrik Kilpinen (4. helmikuuta 1892 Helsinki – 2. maaliskuuta 1959 Helsinki) oli suomalainen säveltäjä ja akateemikko. Hänen tunnetuin sävellyksensä on ”Lippulaulu”, jota on ollut tapana laulaa liputuspäivinä lipunnoston yhteydessä.

Ura

Kilpisen isä oli kauppias Henrik Kilpinen.[1] Kilpinen opiskeli syksystä 1907 lähtien Helsingin musiikkiopistossa. Hänen sävellyksenopettajanaan toimi Erik Furuhjelm. Vuonna 1910 hän siirtyi jatkamaan opintojaan Wieniin Paul Juonin ja vuonna 1913 Berliiniin Otto Taubmannin johdolla. Kilpinen arvosti saksalaista kulttuuria, ja hän sai vaikutteita ystävältään säveltäjä-kriitikko Moses Pergamentilta. Kilpinen jatkoi Suomessa yksityisopintojaan Toivo Kuulan, Väinö Raition ja Ilmari Krohnin johdolla.

Tyyliltään Kilpinen oli uusklassikko, vaikka hän olikin 1910-luvulla kiinnostunut ekspressionismin ilmaisumahdollisuuksista. Hän alkoi suuntautua uusklassismiin todennäköisesti jo Berliinin-aikanaan, mutta hänen varsinainen uusklassisminsa alkoi 1920-luvun puolessavälissä Koskenniemi-lauluista ja jatkui säveltäjänuran loppuun saakka.

Kilpinen tuli elinaikanaan tunnetuksi yksinlauluistaan, joita hän sävelsi yhteensä noin 800. Niiden lisäksi Kilpisen tuotantoon kuuluu muun muassa kuusi pianosonaattia ja sellosonaatti. 1930- ja 1940-luvulla Kilpinen oli Jean Sibeliuksen jälkeen kansainvälisesti tunnetuin suomalainen säveltäjä. Tuotteliaana lied-säveltäjänä hän kuuluu Schubert–Wolf-akselin jatkajiin. Kilpinen nautti erityisen suurta suosiota natsi-Saksassa, mikä on jossain määrin rasittanut hänen mainettaan jälkikäteen.

Kilpinen sai professorin arvonimen vuonna 1942.

Kilpisen puoliso oli pianisti Margaret Kilpinen (o.s. Alfthan). Kilpisen oppilaisiin kuului Seppo Nummi.

Poliittinen kanta

Kilpinen oli aktiivinen myös yhteiskunnallisesti, ja hän toimi saksalaismielisessä äärioikeistolaisessa Suomen Valtakunnanliitossa. Toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen ja äärioikeistolaisen maailmankatsomuksen kukistuttua hän on ollut jossain määrin persona non grata. Tämä näkyi muun muassa siinä, että Kilpisen, Rolf Nevanlinnan, V. A. Koskenniemen ja muiden natsisympatioista syytettyjen taiteen ja tieteen edustajien nimitys vuonna 1948 perustettuun Suomen Akatemiaan ei sujunut kitkatta. Muun muassa oikeusministeri Urho Kekkonen vastusti sitä jyrkästi ja esitti, että Akatemiaan valittaisiin vähemmän ristiriitaisesta maineesta kärsiviä henkilöitä. Vastalauseista huolimatta Kilpisestä tuli Suomen Akatemian ensimmäinen säveltaiteen edustaja.

Tutkimuskohteena

Yrjö Kilpinen säilytti runsaasti kirjallista aineistoaan pesulakuiteista kirjeenvaihtoon, ja sitä on Kansallisarkistossa säilytteillä neljä ja puoli hyllymetriä. Kilpisestä ei ole kuitenkaan voitu laatia kriittistä elämäkertaa, koska hänen sukulaisensa eivät ole sallineet tutkijoiden käyttää arkistoaineistoa. Tauno Karilan elämäkerta vuodelta 1964 kärsii puutteista, koska hän ei voinut perehtyä lähdemateriaaliin, ja Gustav Djupsjöbacka ja Martti Turtola joutuivat 1990-luvulla luopumaan elämäkertahankkeesta, koska suku suhtautui siihen kielteisesti.[2]

Huhtikuussa 1999 Yhdysvalloissa perustettiin Yrjö Kilpinen Society.

Teoksia

Lähteet

  1. ↑ Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie, s. 98-99. Tammi, 1956.
  2. ↑ Kvist, Wilhelm: Vad har Yrjö Kilpinens släkt att dölja? Hufvudstadsbladet, 13.9.2017, s. 20. Artikkelin laajennettu verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuutta

  • Carlberg, Anders: Hitlers lojala musiker: Hur musiken blev ett vapen i Tredje rikets propaganda. Stockholm: Santérus Förlag, 2016. ISBN 978-91-7359-105-8
  • Karila, Tauno: Yrjö Kilpinen: Säveltäjäkuvan ääriviivoja. Helsinki: WSOY, 1964.
  • Salmenhaara, Erkki: ”Kilpinen, Yrjö (1892–1959)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 165–167. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
  • Taurula, Tarja: Yrjö Kilpinen: Sävellykset. Helsinki: Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus ja Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1998. ISBN 951-8903-43-3

Levytyksiä

  • Yrjö Kilpinen: Lauluja / Songs. Eri esittäjiä. Finlandia Classics (2015).

Aiheesta muualla