Zainab bint Ali

Tässä artikkelissa tutkimme Zainab bint Ali-aihetta kattavasta ja yksityiskohtaisesta näkökulmasta. Analysoimme sen eri puolia ja käsittelemme kaikkea sen historiallisesta alkuperästä sen merkitykseen nykyään. Lisäksi tarkastelemme Zainab bint Ali:n ympärillä olevia erilaisia ​​mielipiteitä ja lähestymistapoja sekä sen vaikutuksia yhteiskunnan eri osa-alueisiin. Koko artikkelin ajan syvennymme sen merkitykseen, vaikutuksiin ja rooliin ihmisten elämässä. Täydellisen ja rikastuttavan vision tarjoamiseksi uppoudumme syvälliseen ja harkittuun analyysiin luotettavien lähteiden ja alan asiantuntijoiden tukemana.

Sadat Zainab bint Ali (arab. الـسَّـيّـدة زَيـنـب بـنـت عـلي‎), myös: Zaynab (626–681) oli neljännen kalifin Ali ibn Abi Talibin ja Fatima Zahran eli profeetta Muhammedin tyttären tytär. Muhammed oli hänen äitinsä isoisä, ja näin Zainab kuului hänen talonväkeensä (arab. بَـيـت‎, bait). Zainabista tuli uhrautumisen, vahvuuden ja uskollisuuden esikuva islamissa sekä sunnien että šiiojen keskuudessa.

Kun Zainabin veli imaami Husain ibn Ali nousi Jazid ibn Muawijaa vastaan vuonna 680 (61 AH), Zainab seurasi häntä. Pelastettuaan veljenpoikansa, imaami Ali ibn Al-Husainin hengen, häntä alettiin kutsua Karbalan sankarittareksi (batala)[1]. Zainab kuoli vuonna 681, ja hänen moskeijansa sijaitsee Damaskoksessa Syyriassa.

Varhainen elämä

Zainab oli Ali ibn Abi Talibin ja hänen vaimonsa Fatiman, Muhammedin tyttären kolmas lapsi. Lähteiden mukaan hän syntyi Medinassa viidentenä vuonna Hidžrasta (keskiviikkona 5. Jumada Al-ula, 5 AH / 2. lokakuuta 626 juliaanisen kalenterin mukaan. On jonkin verran erimielisyyttä siitä, syntyikö hän Jumada Al-ulan viidentenä vai Shábanin ensimmäisenä päivänä islamilaisen kalenterin mukaan. Muhammed nimesi Zainabin samoin kuin hänen kaksi vanhinta veljeään, Al-Hasanin ja Al-Husainin.[2] Kolme Alin tytärtä oli nimeltään Zainab, joten joskus häntä kutsutaan nimellä Zainab vanhempi. [3]

Äiti Fatima kuoli, kun Zainab oli seitsemän vuoden ikäinen. Tämän johdosta hänen on sanottu olleen hyvin läheinen veljiensä Al-Hasanin ja Al-Husainin kanssa.[2]

Avioliitto ja perhe-elämä

Zainab avioitui serkkunsa Abdullah ibn Ja'farin, Alin veljenpojan kanssa. Hän oli tunnettu avarakatseisuudestaan ja hyväntekeväisyydestään Medinassa, josta hän sai kutsumanimen Anteliaisuuden Valtameri (arab. Bahr-al-jud). Hän oli setänsä Alin vankka kannattaja sisällissodassa, mutta myöhemmin vetäytyi politiikasta.[4] Zainab ja Abdullah muuttivat Alin mukana Medinasta Kufaan, kun tämä tuli kalifiksi 37 AH (657/65/8) ja muutti pääkaupungin sinne. He saivat neljä poikaa: Ali, Aun, Muhammad ja Abbas, ja tyttären Umm Kulthum.

Zainab ja Karbalan taistelu

Alin kalifaatin aikana muslimimaailma oli jakaantunut. Karbalan taistelu syntyi vallanvaihdon kriisissä Muawija I:n kuoltua ja vallan siirryttyä Jazid I:lle. Kufassa asuvat Alin kannattajat olivat pyytäneet Alin poikaa al-Husainia muslimiyhteisön johtajaksi. Zainab ja suuri osa hänen perhekuntaansa seurasi hänen mukanaan. Husainin armeijan saapuessa asukkaat eivät liittyneetkään Husainin joukkoihin Jazid I:stä vastaan. Karbalan taistelussa Husain kuoli yhdessä noin seitsemänkymmenen sukulaisen ja kannattajan kanssa.[5]

Kufan kuvernöörin Ubaid Allah ibn Zijadin tuomittua Zainabin veljenpojan Ali ibn Husain Zain al-Abidinin kuolemaan sanotaan Zainabin heittäytyneen hänen suojakseen. Al-Tabari kertoo, että Zainab huusi tällöin: "Oi Ibn Ziyad, olet vuodattanut tarpeeksi vertamme. Vannotan sinua Jumalan nimeen, jos tapat hänet, tapa myös minut." Ibn Ziyad säästi Ali Ibn Husainin hengen.[6] Myöhemmin Ali ibn Husayn Zayn al-Abidin tuli neljänneksi šiiaimaamiksi. Ainoa Karbalan taistelussa henkiin jäänyt Husainin poika oli siten tärkeä sukulinjan jatkumisen ja imaamien ketjun kannalta.lähde?

Zainab ja muut Husainin armeijan eloon jääneet, joista useimmat olivat naisia ja lapsia, marssitettiin Damaskokseen, Jazidin pääkaupunkiin, jossa heitä pidettiin vankeudessa. Vankeudessa Damaskoksessa Zainab järjesti ensimmäisen majlis-rituaalin Jazidin palatsissa surrakseen veljensä Husainin kuolemaa.[7]

Viimeiset päivät

Zainabin kuoleman täsmällinen päivämäärä ja paikka ei ole selvillä, mutta on todennäköistä, että hän kuoli vuonna 62 AH (681/682) noin kuusi kuukautta sen jälkeen, kun hän palasi Medinaan.[2] Hänen kuolemansa vuosipäivä on joko 11. tai 21. Jumada al-Thani, 24. Safár tai 16. Dhu Al-Hijjah. Joidenkin mukaan hänen hautansa on Sayyidah Zainabin moskeijassa Sayyidah Zainabissa, Syyriassa. Useat sunnit uskovat hänen hautansa löytyvän Al-Sayedan Zainabin moskeijasta, joka sijaitsee Kairossa.lähde?

Historiallisuus

Zainab tunnetaan vain islamilaisesta perimätiedosta, jota koottiin 800-luvulta alkaen. Siksi ei ole varmaa, onko Zainab historiallinen henkilö.[8]

Katso myös

Lähteet

  • A-Tabari: The History of al-Tabari. Volume XXXIX. Biographies of the Prophet's Companions and Their Successors. State University of New York Press, 1998. Teoksen verkkoversio.
  • Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ Zaynab bint Ali The Oxford Dictionary of Islam. Oxford University Press. Viitattu 7.3.2019.
  2. ↑ a b c Muna Haeri Bilgrami: The Victory of Truth the Life of Zaynab Bint Ali. Lulu Press, 2014. ISBN 9781312541054 Teoksen verkkoversio Viitattu 7.3.2019. (englanniksi)
  3. ↑ Muḥammad ibn Muḥammad Mufīd, I. K. A Howard: The book of guidance into the lives of the twelve imams = Kitāb al-irshād. Elmhurst, N.Y.: Tahrike Tarsile Qurʼan, 1981. ISBN 9780940368118 (englanniksi)
  4. ↑ Ma'mar Ibn Rashid: ____ _______. NYU Press, 16.5.2014. ISBN 9780814769638 Teoksen verkkoversio Viitattu 7.3.2019. (englanniksi)
  5. ↑ Hämeen-Anttila, Jaakko: Uusi islamin käsikirja. Helsinki: Otava. ISBN 9789511298274
  6. ↑ Al-Tabari, 1999, s. 211
  7. ↑ Pinault, David. "Zaynab Bint 'Ali and the Place of the Women of the Households of the First Imams in Shi'ite Devotional Literature." Women in the Medieval Islamic World: Power, Patronage, and Piety. Ed. Gavin Hambly. New York: St. Martin's, 1998.
  8. ↑ Ohlig, 2010, s. 7–14