Nykymaailmassa Alttarikutsu on edelleen erittäin tärkeä ja keskustelunaihe. Useiden vuosien ajan Alttarikutsu on ollut eri alojen asiantuntijoiden ja tutkijoiden tutkimuksen, analyysin ja pohdinnan kohteena. Sen merkitys on ylittänyt rajat, sukupolvet ja tieteenalat, ja siitä on tullut yleismaailmallisesti kiinnostava aihe. Alttarikutsu on kautta historian herättänyt ihmiskunnan uteliaisuutta ja kiinnostusta, ja sen vaikutus on herättänyt keskustelua ja pohdintaa eri yhteyksissä. Tässä artikkelissa tutkimme Alttarikutsu:n merkitystä ja vaikutusta tämän päivän yhteiskunnassa sekä sen merkitystä menneisyydessä ja sen mahdollista vaikutusta tulevaisuudessa.
Osa artikkelisarjaa |
Evankelikalismi |
---|
Alttarikutsu on kristillisissä kirkoissa harjoitettu käytäntö, joka viitataan evankelistan tai pastorin esittämään vetoomukseen jumalanpalveukseen osallistuville, jotta he toisivat esiin päätöksensä antaa elämänsä Jeesukselle.[1] Alttarikutsu voidaan esittää myös muodossa, jossa saarnaaja rohkaisee ihmisiä tulemaan rukoiltavaksi.[2]
Alttarikutsun käsite yhdistää kaksi sanaa, joilla on pitkä historia kristillisessä liikkeessä. ”Alttari” esiintyy Vanhassa testamentissa ja se korostaa oman uskon pyhää uhrausta. Käsite ”kutsu” sisältää haasteen sitoutumiseen, joka esiintyy Vanhassa ja Uudessa testamentissa sekä kristillisten liikkeiden historiassa. Molemmat termit korostavat päätöstä ja sitoumusta, joka haastaa yksilön toimimaan.[3]
Joidenkin historioitsijoiden mukaan ”alttarikutsun” yhteiskäsitteen juuret ovat Yhdysvaltain toisen suuren herätyksen aikaisissa leirikokouksissa, joita pidettiin 1800-luvun alussa. Vaikka tämä saattaa olla juuri tämän käsitteen alkuperä, on vastaavaa käytäntöä kutsuttu myös monilla muillakin käsitteillä kuten ahdistuneen istuin, kutsu, verkon vetäminen, sitoumuksen tekeminen, surijan penkki tai julkinen lupaus. Käytännöstä on tehty useita historiallisia viittauksia, raamatullisia selityksiä ja käytännön ehdotuksia siitä, kuinka alttarikutsu tulisi esittää.[3]