Melanoplus spretus
Tässä artikkelissa Melanoplus spretus:n aihetta käsitellään eri näkökulmista, jotta voidaan analysoida sen vaikutusta nykyiseen yhteiskuntaan. Kautta historian Melanoplus spretus on ollut jatkuvan keskustelun aiheena ja sen vaikutus on ylittänyt rajat ja kulttuurit. Tämän kirjoituksen avulla pyrimme syventymään Melanoplus spretus:een ja ymmärtämään sen tärkeyden nykyisessä kontekstissa sekä tutkimaan sen vaikutuksia ja seurauksia. Tavoitteena on reflektoinnin ja analyysin avulla tarjota kattava näkemys Melanoplus spretus:stä ja sen merkityksestä eri alueilla, herättäen kysymyksiä ja pohdiskeluja, jotka kutsuvat pohdiskelemaan ja keskusteluun tästä nykypäivän niin tärkeästä aiheesta.
| Melanoplus spretus | |
|---|---|
 Melanoplus spretus piirroksessa vuodelta 1902. |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Alajakso: | Kuusijalkaiset Hexapoda |
| Luokka: | Hyönteiset Insecta |
| Lahko: | Suorasiipiset Orthoptera |
| Heimo: | Heinäsirkat Acrididae |
| Suku: | Melanoplus |
| Laji: | spretus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Melanoplus spretus |
|
| Synonyymit | |
|
|
| Katso myös | |
|
|
|
Melanoplus spretus (engl. Rocky Mountain locust) on sukupuuttoon kuollut heinäsirkkalaji, jota tavattiin Pohjois-Amerikassa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Laji tunnettiin kulkusirkkana, joka muodosti valtavia parvia vielä 1800-luvulla, tuhosi viljelmiä ja aiheutti suuria taloudellisia vahinkoja. Lajin kanta romahti 1800-luvun lopulla, ja viimeinen elävä yksilö tavattiin vuonna 1902. Lajin häviämisen syystä ei ole varmuutta, mutta syyksi on epäilty sen lisääntymisalueiden tuhoamista.
Ulkonäkö ja koko
Melanoplus spretus oli heinäsirkaksi suhteellisen pieni. Aikuisen sirkan koko oli 20–25 millimetriä. Lajin siivet ulottuivat sen takaruumiin yli ja sillä oli heinäsirkoille tyypilliset suuret takajalat.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö
Melanoplus spretus -lajia tavattiin Kalliovuorten itärinteillä Brittiläisen Kolumbian eteläiseltä metsäalueelta Montanan, Wyomingin, Idahon, sekä Etelä- ja Pohjois-Dakotan länsiosat käsittäneellä alueella. Joinakin vuosina parvet saattoivat levitä myös Manitobaan Kanadassa, sekä Minnesotaan, Kansasiin, Oklahomaan, Missouriin, Nebraskaan ja Coloradoon Yhdysvalloissa. Alue oli suurelta osin preeriaa, kunnes siirtolaiset alkoivat ottaa maata maatalouskäyttöön.[2]
Käyttäytyminen
Parvet
Kulkusirkat viettävät suurimman osan ajasta tavallisten heinäsirkkojen tapaan, mutta ajoittain niiden kanta lisääntyy ja ne alkavat parveilla. Tässä niin sanotussa kulkusirkkavaiheessa sirkkojen väri muuttuu ja niiden siivet kasvavat. Vaiheen uskotaan käynnistyvän, kun sirkkojen kanta yhdellä alueella kasvaa liian suureksi. Melanoplus spretus -parvet kuuluvat todennäköisesti suurimpiin maaeläinten muodostamiin keskittymiin. Nebraskassa vuonna 1874[2] tai 1875[1] havaitun parven arvioitiin olleen 2 900 kilometriä pitkä ja 180 kilometriä leveä. Paikallisten asukkaiden mukaan parvi peitti auringon ja sen ohikulkuun kului viisi päivää. Joidenkin arvioiden mukaan parvessa oli 12 triljoonaa sirkkaa ja niiden yhteispaino oli arviolta 27 miljoonaa tonnia[3]. Parvet aiheuttivat viljelijöille suuria taloudellisia tappioita. Vuosien 1873 ja 1877 välillä koettujen taloudellisten menetysten määräksi on arvioitu 200 miljoonaa dollaria.[2]
Lisääntyminen
Laji lisääntyi kulkusirkkakausien ulkopuolella Wyomingin ja Montanan suojaisissa laaksoissa. Naaraat munivat munansa maaperään. Naarailla oli kaksi läppää ruumiinsa takaosassa, jolla ne kaivoivat maahan tunnelin, jonne ne laskivat munansa. Munien suojana oli tunnelin lisäksi vaahdosta kovettuva munapussi.[2]
Ravinto
Vielä nykyisin tavattava verrannollinen kulkusirkkalaji Schistocerca gregaria joutuu selvitäkseen syömään päivässä oman ruumiinpainonsa verran ravintoa. Melanoplus spretus käytti ravintonaan suurta joukkoa eri kasvilajeja, ja kasvillisuuden puuttuessa se saattoi syödä myös esimerkiksi kaarnaa, nahkaa, vaatteita, kuolleita eläimiä ja jopa lampaan villaa.[2]
Häviäminen
Lajin häviämisen syystä ei ole varmuutta.[1] Todennäköinen syy lajin häviämiselle on sen lisääntymisalueiden tuhoutuminen. Lajin naaraiden munima-alueet suojaisissa laaksoissa houkuttelivat siirtolaisia, jotka maata maanviljelykseen työstäessään käänsivät maata, jossa lajin munat kehittyivät. Karjaeläimet söivät puolestaan ravinteikkaan ruohikon. Siirtolaiset tappoivat majavia ja ruoppasivat vesiväyliä, mikä johti osaltaan tulvimiseen ja munien hukkumiseen. Siirtolaiset myös istuttivat suurille alueilla sinimailasta, jota sirkat eivät mielellään syöneet. Yhdeksi häviämiseen vaikuttaneista tekijöistä on myös ehdotettu Yhdysvaltojen itäosista levinneitä lintulajeja, jotka levisivät mantereen länsiosiin poppelipuuvyöhykkeiden kautta ja käyttivät ravinnokseen sirkkoja.[2] Viimeinen elävä Melanoplus spretus löydettiin vuonna 1902.[1] Lajin yksilöitä on kokoelmissa suhteellisen vähän, sillä sirkan nopeaan romahdukseen ei uskottu ja sen aikanaan suuri määrä ei tehnyt siitä houkuttelevaa keräilykohdetta.[2]
Lähteet
- ↑ a b c d e Hochkirch, A.: Melanoplus spretus IUCN Red List of Threatened Species. Version 3.1. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Piper, Ross: Extinct animals : an encyclopedia of species that have disappeared during human history, s. 21–23. Greenwood Press, 2009. ISBN 9780313349874 (englanniksi)
- ↑ Matthew Garcia: Melanoplus spretus (Rocky Mountain Locust) Animal Diversity Web. Viitattu 2.10.2019. (englanniksi)