Tässä artikkelissa aiomme tutkia historiaan lähtemättömän jäljen jättäneen hahmon Tallinnan tuomiokirkko kiehtovaa elämää. Vuosien varrella Tallinnan tuomiokirkko on ollut ihailun, kiistelyn ja keskustelun kohteena, ja hänen perintönsä elää tähän päivään asti. Hänen merkittävimmistä hyökkäyksistään hänen elämänsä synkimpiin hetkiin perehdymme Tallinnan tuomiokirkko:n elämän läpikotaisin löytääksemme, mikä teki tästä hahmosta niin vaikutusvaltaisen. Todistusten, asiakirjojen ja analyysien avulla yritämme valaista Tallinnan tuomiokirkko:n tärkeyttä ja vaikutusta hänen aikanaan ja nykyään ymmärtääksemme todella hänen perintönsä laajuutta.
Tallinnan tuomiokirkko (vir. Tallinna toomkirik) on Viron evankelis-luterilaisen kirkon tuomiokirkko Tallinnassa. Se on Tallinnan kirkoista vanhin, ja pyhitetty Neitsyt Marialle. Sen vanhimmat osat ovat 1200-luvulta. Kirkon ulkonäössä on havaittavissa historian kerrostumia. Kirkko edustaa ulkoapäin lähinnä gotiikkaa, 1700-luvulta peräisin olevan kirkontornin edustaessa kuitenkin barokin tyylisuuntaa. Kirkon sisällä on arvokas kokoelma baltiansaksalaisten aatelismiesten epitafeja.
Kirkkoon on haudattu muun muassa ruotsalaisen sotapäällikkö Pontus De la Gardie, tutkimusmatkailija ja amiraali Adam Johann von Krusenstern sekä skotlantilaissyntyinen Venäjän laivaston amiraali Samuel Greig.[1]
Tallinnan Toompealle alettiin rakentaa puista kirkkoa vuoden 1219 jälkeen. Kivikirkon rakentamisen aloittivat dominikaanit näiden tultua Toompealle vuonna 1229 ja kirkko valmistui vuonna 1240. Tanskan kuningas Valdemar II Sejr julisti kirkon omistetuksi Neitsyt Marialle. Kirkkoa laajennettiin 1300-luvulla ja edelleen 1400-luvulla. Kirkolle rakennettiin kellotorni jo keskiajalla, mutta sen nykyinen barokkityylinen kellotorni on rakennettu 1700-luvulla. Kirkko kärsi suuria vahinkoja vuonna 1684 sattuneessa Toompean tulipalossa ja kirkkoa jouduttiin korjaamaan vuosisadan loppuun saakka. Kirkko säilyi pitkään leimallisesti saksalaisena kirkkona ja ensimmäinen virolainen saarna pidettiin kirkossa vasta vuonna 1927.[2] Kirkon seurakuntatoiminta pysähtyi neuvostomiehitykseen ja se saattoi jatkua vasta vuonna 1949[3].