Lestadiolaisuuden historia

Nykyään Lestadiolaisuuden historia on saavuttanut tärkeän merkityksen nyky-yhteiskunnassa. Lestadiolaisuuden historia on kiinnittänyt kaikenikäisten ja -taustaisten ihmisten huomion joko populaarikulttuuriin kohdistuvan vaikutuksensa, poliittisen päätöksenteon tai tieteellisen merkityksensä vuoksi. Tässä artikkelissa tutkimme perusteellisesti Lestadiolaisuuden historia-ilmiötä ja sen vaikutuksia jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin. Analysoimme yksityiskohtaisesti sen alkuperästä sen nykyiseen kehitykseen, kuinka Lestadiolaisuuden historia on jättänyt jälkensä yhteiskuntaan ja miten se edelleen vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme.

Osa artikkelisarjaa
Lestadiolaisuus
Lard Levi Laestadius
Henkilöitä
1800-luku

1900-luku

Suunnat
Länsilestadiolaisuus
Itälestadiolaisuus
Tilaisuudet
Media
Kulttuuri
Lisää aiheesta

Lestadiolaisuus on 1800-luvun puolivälissä Ruotsin Lapissa syntynyt kristillinen herätysliike. Se sai alkunsa Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) toiminnasta, joka toimi ensin Kaaresuvannon ja myöhemmin Pajalan kirkkoherrana.[1]

Liikkeen synty ajoittuu tammikuuhun 1844, jolloin Laestadius kohtasi virkamatkallaan Åselen kirkossa lappalaisnaisen Milla Clemensdotterin, jota hän myöhemmin kutsui "Lapin Mariaksi". Tämä kohtaaminen johti Laestadiuksen omaan hengelliseen heräämiseen.[2][3]

Lestadiolaisuuden synty ja alkuvaiheet

Lestadiolaisuutta edeltäneitä herätysliikkeitä olivat liikkeen syntyalueella Pohjois-Ruotsissa lukijaisuus (lukijaisuudessa oli useita haaroja) ja viklundilaisuus.[4] Lestadiolaisuutta on L. L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa Suomen kirkon tärkeimmät vaiheet kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijaisuudeksi".[5] Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalainen pappi Lars Levi Laestadius (etnisesti osittain myös saamelainen) koki hengellisen uudistumisen tavattuaan Lapin Marian vuonna 1844. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon, ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Syntynyttä liikettä alettiin kutsua 1880-luvun puolivälin jälkeen lestadiolaisuudeksi; 1900-luvun alkuun liikettä nimitettiin myös "hihhuleiksi", "villiopiksi", "lahkoksi" ja "harhaopiksi".[6] Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.

Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset myös uskovat, että elävä usko on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Israelin maaperältä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Saksalaisessa pietismissä esiintyi samoja piirteitä kuin sittemmin Laestadiuksen käynnistämässä Pohjolan herätyksessä.

Leviäminen 1844–1900

Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla ja vain hätätilassa maallikolla.[7] Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan ja muiden kirkon katekismusopettajien, "katekeettojen" pitämät Ruotsin kirkon lähetyskoulut edesauttoivat herätyksen leviämistä.

Lestadiolaisuutta on verrattu pieneen tunturipuroon, josta on kasvanut vuolas kevättulva.[8] Laestadiuksen kuoltua vuonna 1861 kristillinen herätys oli levinnyt jo kolmen valtakunnan alueelle. Paljon vaeltavat saamelaiset olivat vieneet sanomaa eteenpäin, ja se oli tavoittanut Pohjois-Norjasta aivan sen pohjoisimpia osia: Alattion, Hammerfestin, Kautokeinon, Jyykeän ja Vesisaaren. Ruotsin ja Suomen rajalla liike levisi erityisesti Tornionjokilaaksoon. Ruotsissa sen kannatus ulottui myös Jokkmokkiin. Suomessa se oli levinnyt jo Muonioon, Kittilään, Sodankylään, Rovaniemelle, Pudasjärvelle, Kemiin, Simoon, Kuivaniemeen ja Iihin.[9]

Lestadiolaisuuden leviämistä voidaan tarkastella maantieteellisten ääripäiden avulla. Suomen pohjoisimpaan osaan Utsjoelle lestadiolaisuus saapui vuonna 1852. Suomen eteläisimpään kaupunkiin Hankoon 1885. Itäisimpään Suomen osaan Ilomantsiin 1891. Läntiseen osaan Vaasaan 1872. Suomen suuria kaupunkeja ja suluissa lestadiolaisuuden ensiesiintyminen: Helsinki (1866), Jyväskylä (1872), Kuopio (1871), Oulu (1863), Pori (1874), Tampere (1876), Turku (1876) ja Vaasa (1872).[10]

Lestadiolaisuus levisi Pohjois-Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Iso osa siirtolaisista lähti Pohjanmaalta. Muun muassa Titanicilla matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella.[11] Pohjois-Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen 1800-luvun lopussa jopa 50 000.[12]

1860-luvulla lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja 1870-luvulla Viron. Ensin se levisi joihinkin kyliin Jäämeren rannalla. Erityisesti Helsingistä käsin liike levisi myös Pietariin, Viipuriin, Laatokan Karjalaan ja Karjalankannakselle. Enimmillään Pietarin alueella oli lestadiolaisia noin tuhat henkeä.[13] Eniten kannatusta se sai Koivistolla, Räisälässä, Käkisalmella, Uudellakirkolla ja Viipurissa.

Lestadiolaisuuden leviämistä Viipurin lääniin ennen v. 1900 on tutkinut TM Valma Luukka arkistoista professori Piriselle gradutyössään "Lestadiolaisuuden tulo Viipurin lääniin" , Sivuja 252. Teosta säilytetään Oulun Maakunta-arkistossa.

1840–1850-luvut

Pajalalainen Iisakki Antinpoika Karlström (Saha-Iisko) (s. 1822) toteutti Laestadiuksen mielestä jo lestadiolaisen alkuherätyksen aikana lakihenkisyyttä.[14] Lakihenkisyyden lisäksi Saha-Iisko harjoitti "syntielämää", esimerkiksi pitäessään susiparinaan palvelijattarekseen merkittyä Iisakki Strolbergin vaimoa Anna Helenaa jo 1840-luvun puolivälissä. Vuonna 1847 Iisakki Strolbergin entinen vaimo synnytti hänelle pojan, josta tuli myöhemmin haalilaisuuden perustaja Amerikassa.[15]

Vielä vuonna 1851 Saha-Iisko Kaunisvaaran kylän Sahavaarasta toimi Laestadiuksen raittiuslähettinä saarnaten matkallaan Turtolassa ja Ylitorniolla. Pian sen jälkeen hänet kuitenkin erotettiin raittiuslähetin tehtävästä hänen lakihenkisen käännytysintonsa ja "pitkähenkisyytensä" tultua ilmi. Välirikkoon lestadiolaisten kanssa johtivat myös selkeät opilliset erot Laestadiuksen kanssa mm siinä, että Saha-Iisko ei hyväksynyt vapaata synninpäästöä.[15]

Tämän jälkeen hän erkaantui alkulestadiolaisuudesta eräiden lähteiden mukaan "yksinäiseksi kristityksi". Saha-Iisko ei siis ilmeisesti liittynyt liljebladilaisiin, vaikka kannattikin hyvin samanlaatuista oppia kuin J. F. Liljeblad. Turtolan vanhat lestadiolaiset sanoivat 1890-luvulla uudenheräyksen saarnaajien levittäessä uutta oppiaan, että "Nyt on Saha-Iiskon henki jälleen liikkeellä".[15]

Lestadiolaisuus sai jo vuonna 1847 paljon saamelaisia kannattajia myös Koutokeinossa Norjassa. Keväällä 1849 Laestadius muutti Kaaresuvannosta Pajalaan, joka oli paljon kauempana Koutokeinosta. Niinpä Koutokeinolaiset lestadiolaiset alkoivat sen jälkeen käydä kuuntelemassa juuri lestadiolaistuneen Muonion kirkkoherran J. F. Liljebladin saarnoja, koska Muonioon oli Koutokeinosta paljon lyhyempi matka kuin Pajalaan. Mutta jo talvella 1849–1850 alkoi Koutokeinon saamelaisten lestadiolaisten käytöksessä ja uskonelämässä näkyä huolestuttavia piirteitä, kuten hurmahenkisyyttä, röyhkeyttä ja aggressiivisuutta.[16][17]

Koutokeinon hurmosta voidaan kutsua myös nimellä Hættalaisuus, koska sen kiistaton hengellinen ja maallinen auktoriteetti oli Aslak Hætta (1825–1854). Ilmiötä esiintyi myös Kuttasen kylässä Suomen kainalossa.[18] Alkoipa heidän keskuudessaan esiintyä jopa sellaista kolmen kyynärän jumalan oppia, jonka mukaisesti muutamat heistä alkoivat pitämään itseään kristuksena ja jumalana, sekä niin pyhinä etteivät tarvinneet enää synninpäästöä.[16][17] Hættalaisuus eli Koutokeinon hurmos ei ollut lestadiolainen suuntaus, vaan sen johtajien tausta oli Čuorvut-liikkeessä eli "huutajissa", jonka alkuperä oli jo 1700-luvulla[19]. Asiasta kertoivat Koutokeinon kapinaan osallistuneet L. Hætta ja A. Bær Oslon vankilan muistelmissaan, jotka julkaistiin vuonna 1993[19].

Lestadiolaisuudesta erkani noin vuonna 1852 lakihenkinen "Muonion eriseura" eli liljebladilaisuus Muonion kirkkoherran Jakob Fredrik Liljebladin (1809–1862) johdolla lähinnä Muoniossa Suomessa. Liljebladilaiset eivät hyväksyneet maallikkojen käyttämää avointa ja ehdotonta synninpäästöä. Kirkkoherra J. F. Liljeblad syytti Lars Levi Laestadiusta mm julkisuushakuisuudesta, epätasapuolisuudesta, itseriittoisuudesta ja siitä että Laestadius hänen mielestään saarnoissaan tahallaan yllytti liikutuksiin ja ei käyttänyt sielunhoidossa riittävästi nuhteen ja neuvon sanoja.[20] Liljebladilaisuus oli Suomen ensimmäinen "eriseura" lestadiolaisuudessa.

Saamelaisilla yleisesti Koutokeinossa oli tuohon aikaan vaikeat olot. Mainittakoon parina esimerkkinä että Venäjä lakkautti syksyllä 1852 Norjan saamelaisten oikeudet talvilaiduntamiseen ja kalastukseen Suomen puolella, ja Norjassakin jokien varteen muuttaneet talonpojat estivät saamelaisia kalastamasta Jäämereen laskevien jokien parhailla kalapaikoilla. Tuollainen muiden etnisten ryhmien ja viranomaistenkin syrjivä ja ankara toiminta Norjan saamelaisia kohtaan oli omiaan herättämään ja provosoimaan Koutokeinon saamelaisissa hurmahenkisyyttä ja aggressiota. Lisäksi porvarien ja talonpoikien harjoittama vastuuton viinakauppa tuotti paljon ongelmia saamelaisten keskuudessa.[21][22]

Koutokeinon saamelaisten hurmahenkisyys ja vihamielisyys kärjistyivät maanantaina 8. marraskuuta 1852, jolloin joukko saamelaisia hyökkäsi Koutokeinon kirkonkylään Aslak Jakobsen Hættan (1825–1854) johdolla, surmaten nimismies Lars Johan Buchtin (1813–1852) ja kauppias Carl Johan Ruthin (1818–1852), sekä pahoinpidellen useita muita.[23] Tapauksesta syytettiin yleisesti Lars Levi Laestadiusta ja hänen levittämiään oppeja, vaikka on ilmeistä etteivät Koutokeinon tapahtumiin johtaneet mitkään Laestadiuksen antamat opetukset. Laestadiusta syyttivät tapauksesta mm Tromssan piispa Daniel Bremer Juell ja Norbottens-Posten-lehti.[24]

Aslak Hættan johtama hurmahenkinen saamelaisryhmä oli ennen Koutokeinon murhatöitä lähemmissä suhteissa kirkkoherra Liljebladiin kuin Laestadiukseen.[25] Aslak Hætta oli jopa suunnitellut Lars Levi Laestadiuksen surmaamista, joka on yksi todiste siitä, että hänen johtamansa – Čuorvut-liikkeestä alkunsa saanut – hurmahenkinen lahko ei ollut lestadiolainen suuntaus, vaikka osa heistä arvostikin Laestadiusta ja jopa vetosivat häneen oikeudenkäynnissä.[19][26] Laestadius puolestaan syytti Koutokeinon ristiriidoista mm välinpitämättömiä pappeja, viranomaisia ja Norjan kielipolitiikkaa saamelaisalueilla.[27][28]

Hættalaisuuden kaltaista äärimmäisyyteen vietyä ”kolmen kyynärän jumalan oppia” esiintyi myös lestadiolaisten keskuudessa eri puolilla Pohjolaa osittain väkivaltaisessakin muodossa. Tästä ovat esimerkkejä 1850-luvulta muun muassa Norjan saamelaisten kanssa tekemisissä olleet kittiläläisten Angelin siskosten ”pyhien oppi”, Rattosjärven ja Ylitornion "nyrkkikristillisyys" (mm. suntio Salomo Kortetniemi (1819–1904)), sekä vielä 1870-luvullakin Ruotsin Tornionjärven seudulla erityisesti saamelaisten keskuudessa vaikuttanut "tornionjärveläisyys".[29]

1860–1870-luvut

Tornion Vojakkalassa, Kantojärvellä, Raumolla ja Alatorniolla, sekä Simossa, Kuivaniemellä ja Iissä vaikutti 1860-luvun alusta 1880-luvulle lestadiolaisuutta vastustanut "pietistiskirkollinen" herätysliike. 1860-luvun alussa kyseinen liike sai johtajakseen simolaisen Jaakko Huttulan (–1871), joka oli entinen seudun johtava lestadiolaissaarnaaja. Huttulalaisuuteen liittyivät 1860-luvulla myös sokea iiläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Paakkola ja kuivaniemeläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Jaakko Hyry mukanaan muutamia entisiä lestadiolaisia.[30]

Kuivaniemen lestadiolaiset kutsuivat liikettä myöhemmin "Hyry-sepän eriseuraksi". J. J. Hyry teki välillä "parannuksen" takaisin lestadiolaisuuteen, mutta palasi taas 1870-luvun alussa huttulalaisuuteen entistäkin kiivaampana lestadiolaisuuden vastustajana. Mm vuoden 1881 piispantarkastuksissa Hyry nosti lestadiolaisia vastaan monia syytöksiä. Vuonna 1871 Jaakko Huttulan kuoltua ryhmän johtoon nousi Jaakko Pahkamaa (ent. Sikala), minkä jälkeen ryhmää ruvettiin kutsumaan myös pahkamaalaisuudeksi. Pahkamaalaiset uskoivat mm että rukoilemalla voisi saada synnit anteeksi ja että uudestisyntyminen tapahtuisi kasteessa. Pahkamaalaisilla oli läheiset suhteet evankelisiin.[30]

Lestadiolaisuus levisi Amerikan Yhdysvaltoihin Michiganin ja Minnesotan osavaltioihin noin 1860-luvun loppupuoliskolla pohjoismaisten (lähinnä suomalaisten) siirtolaisten mukana. Aluksi lestadiolaiset toimivat Calumetissa paikallisen yleisen skandinaavisen luterilaisen seurakunnan yhteydessä, mutta joutuivat pian riitoihin seurakunnan ei-lestadiolaisen papin kanssa ja joutuivat perustamaan sitten vuonna 1872 oman seurakunnan, jonka nimeksi tuli Salomo Kortetniemen Luterilainen seura ja jonka papiksi palkattiin suntio Salomo Kortetniemi.[31] Cokatoon lestadiolaiset perustivat samana vuonna oman epävirallisen seurakunnan nimeltä Suomalais-luterilainen Seurakunta, jonka papin tehtäviä hoiti ilman palkkaa maallikkosaarnaaja Iisakki Barberg (1833–1883).[32]

Vuonna 1876 Amerikan lestadiolaisuudessa tapahtui hajaannus, jossa se jakaantui kahteen osaan. Huomattavasti suurempaa ryhmää johtivat Salomo Kortetniemi Calumetissa ja Iisakki Barberg Cokatossa, joten sitä voidaan kutsua myös nimellä kortetniemeläisyys. Pienempi lestadiolaisryhmä toimi aluksi vain Cokatossa johtajanaan saarnaaja Jaakko Rovainen. Näkökulmasta riippuen ensimmäinen lestadiolaisuuden eriseura Amerikassa oli siis joko kortetniemeläisyys tai "rovaislaisuus". Lähes kaikki Euroopan saarnaajat Juhani Raattamaata myöten asettuivat kuitenkin kiistassa Rovaisen ryhmän puolelle. Kiista koski joitakin opillisiakin kysymyksiä, mutta selvin kiistakysymys oli Iisakki Barbergin asema Cokaton Suomalais-luterilaisen Seurakunnan pappina.[33]

Aluksi hajaannuksessa siis vain Cokaton lestadiolaisuus oli jakaantunut kahtia, siten että Barbergin johtama ryhmä kannatti yhteistyötä Salomo Kortetniemen johtaman Calumetin lestadiolaisyhteisön kanssa, kun taas Jaakko Rovaisen johtama ryhmä vastusti Barbergin ja Kortetniemen toimimista virkapappeina ja sai tukea Euroopan lestadiolaisilta, erityisesti kiirunalaiselta Juhani Raattamaalta Saivomuotkasta Ruotsista.[33]

Pian kuitenkin myös Calumetissa syntyi Kortetniemeä vastustava pieni "eriseura" Nils Petter Starkin johdolla. Rovaisen kannattajat väittivät Salomo Kortetniemen kuuluvan "Liljebladin eriseuraan", eivätkä pitäneet tätä uudestisyntyneenä. Kortetniemeä syytettiin myös siitä että hän otti seurakuntaan ei-lestadiolaisia ja siitä että hänen jumalanpalveluksissaan polvistuttiin synnintunnustuksen yhteydessä. Myöskään siitä Rovaisen kannattajat eivät pitäneet, että Calumetin lestadiolaisseurakunnan nimessä oli Salomo Kortetniemen nimi.[33]

Vuonna 1877 Erkki Antti Juhonpietin (1814–1900) johdolla lähetettiin Amerikkaan kirje, jossa muun muassa paljastettiin Salomo Kortetniemen vanhoja syntejä. Raattamaa puolestaan lähetti Amerikkaan kirjeen jossa hän korosti että Jaakko Rovainen ja Iisakki Alamaa edustivat Amerikassa "esikoisten seurakuntaa", jolle kaikkien Amerikan lestadiolaisten tulisi olla kuuliaisia. Calumetiin tuli Suomesta Kuusamon Posiolta saarnaaja Juho Takkinen ottamaan Kortetniemen paikan paikkakunnan lestadiolaisseurakunnan pappina itselleen vuonna 1877.[34]

Takkinen ei saanut kuitenkaan kannatusta edes kaikilta Rovaisen ryhmän jäseniltä. Häntä kannattivat Cokatossa lähinnä vain Vuolteen veljekset, ja Calumetissa hän sai tukea N. P. Starkin ryhmältä, joka oli Kortetniemen vastaryhmä. Epäluottamus Takkiseen johtui muun muassa siitä, että tämä kannattajineen jatkoi Kortetniemen mustamaalaamista senkin jälkeen, kun Kortetniemi oli tehnyt julkisesti parannuksen hänen julkisesti paljastetuista synneistään, ja siitä että Takkinen piti Amerikan lestadiolaisten enemmistöä eriseuralaisina. Lisäksi epäluottamusta Takkista kohtaan aiheutti hänen lakihenkinen rippioppinsa.[34]

Kaikesta huolimatta Rovaisen ryhmä ja Kortetniemen ryhmän enemmistö lopulta tyytyivät siihen että Calumetin seurakunnan johto siirtyi Kortetniemeltä Takkiselle, ja ryhmät yhdistyivät vuonna 1877–1878 tekemällä hauraan sovinnon, koska Takkisella oli takanaan vahva tuki Lapin vanhimmilta eli "esikosten seurakunnalta". Osa Kortetniemen kannattajista kuitenkin erosi kokonaan lestadiolaisyhteisöstä Takkisen kannattajien syrjäytettyä ja mustamaalattua Kortetniemen.[34]

Takkisen noustua Kortetniemen tilalle Salomo Kortetniemen Luterilaisen seuran papiksi Calumetissa, tuli seurakunnan toimintaan muutoksia siten että muun muassa messuaminen ja polvistuminen synnintunnustuksen yhteydessä lopetettiin, kuten myös seisominen uskontunnustuksen yhteydessä. Jumalanpalvelusmenoja siis yksinkertaistettiin. Calumetin seurakunnan nimi muutettiin 20. huhtikuuta 1879 muotoon Suomalainen apostolis-luterilainen seurakunta. Takkinen ryhtyi laajentamaan valtaansa myös muiden paikkakuntien lestadiolaisseurakuntiin Amerikassa.[35]

1880–1890-luvut

Vuonna 1880 Juho Takkinen julkaisi Amerikassa Amerikan Suomalaisen Aapisen, jossa apostolinen uskontunnustus oli muutettuna esimerkiksi siten, että siinä lausuttiin: "astui Getsemanessa alas helvettiin". Euroopassa kaikki lestadiolaiset eivät hyväksyneet apostolisen uskontunnustuksen muuttamista. Juho Takkinen sai osakseen vastustusta myös monilta Amerikan lestadiolaisilta, mutta ei aapisasiassa. Takkinen sai aapiselleen kuitenkin Juhani Raattamaalta ja "Lapin vanhimmilta" täyden tuen.[36]

Joukko lestadiolaisia pappeja aloitti Iissä 2. syyskuuta 1885 kokouksen, johon osallistui myös muutama maallikkosaarnaaja. Iin pappeinkokous antoi kannanoton, jossa mm. todettiin, ettei kirjoitettu Jumalan sana ole vaikutukseltaan sen vähäisempää kuin suullinenkaan, ja että elävää uskoa on myös muissa kristillisissä liikkeissä lestadiolaisuuden ulkopuolella, ja että uudestisyntyminen voi tapahtua äänellisen synninpäästön lisäksi myös kasteessa, ehtoollisessa, rukouksessa tai Raamattua lukemalla.[37]

Kokoukseen osallistui yhdeksän lestadiolaista pappia: kirkkoherra K. A. Heikel Pudasjärveltä, kirkkoherra P. O. Grape Ruotsin Ylitorniolta, kirkkoherra J. R. Castrén Karungista, kirkkoherra J. P. Bäckman Ylivieskasta, kirkkoherra W. A. Mandellöf Säkylästä, virkasaarnaaja J. A. Veijola Pielisjärveltä, vt. kappalainen O. I. Heikel Merijärveltä, kirkkoherra J. F. Thauvón Iistä ja hänen poikansa vt. kappalainen Emil Thauvón Ylikiimingistä.[37]

Lestadiolainen Enontekiön kappalainen ja Kristillisen kuukauslehden toimittaja Aatu Laitinen ei osallistunut Iin pappeinkokoukseen, ja hänen opinkäsityksensä poikkesivatkin jyrkästi Iin pappeinkokouksen julkilausumista.[38] Aatu Laitinen ja monet Iin pappeinkokouksen osanottajat liittyivät kuitenkin myöhemmin uusheräykseen, tai ainakin puolustivat uusheräystä lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen aikana 1890-luvulla.

Lestadiolaisen maallikkosaarnaajan Heikki Jussilan (1863–1955) kertoman mukaan juuri papiksi vihitty 23-vuotias pastori A. L. Heideman arvosteli Iin pappeinkokouksen päätöksiä tuoreeltaan erityisesti kokouksen epäeksklusiivisen seurakuntaopin osalta, lausumalla syksyllä 1885 seuraavasti: "He kirjoittivat itsensä ulos kristillisyydestä" ja "Miten sitä opetuslapsen mieltä löytyy ulkona, kun ei sitä sisälläkään tahdo löytyä". Kokouksen päätösten epälestadiolaisuudesta kertoo vahvasti sekin, että lestadiolaisvihamielinen piispa Gustaf Johansson kehui kirjassaan Iin pappeinkokouksen julkilausumaa erittäin myönteiseksi. Heikki Jussila ja A. L. Heideman jäivät lestadiolaisuuden suuressa hajaannuksessa vanhoillislestadiolaiseen haaraan.[39] Myöhemmin uusheräyksen perustajaksi ryhtynyt kittiläläinen lestadiolaissaarnaaja Pietari Hanhivaara ("Hanhi-Pieti") arvosteli lestadiolaisia pappeja mm. sanomalla, että uusia pappeja nousee niin kuin sieniä sateella, koska he ovat niin laiskoja, etteivät viitsi tehdä oikeaa työtä.

Vaikka Iin pappeinkokouksen päätökset olivat ristiriidassa lestadiolaisten yleisesti omaksumien opinkäsitysten kanssa, julkisuudessa kokouksen päätöksiä ryhtyi tuoreeltaan arvostelemaan vain yksi lestadiolainen henkilö, [38] ylikainuulainen ruotsinkielinen lestadiolaissaarnaaja Anders Hedlund, joka ei pitänyt uusevankelista palkkasaarnaaja August Lundbergia uudestisyntyneenä. Hedlund painatti vuonna 1889 pienen kirjasen, jossa hän toi esille lestadiolaisuuden enemmistön kannattamat uskonnäkemyksensä, ja osoitti Iin pappeinkokouksen päätökset Raamatun vastaisiksi kirjoitetun Jumalan sanan uudestisynnyttävää vaikutusta koskevien päätösten osalta. Hedlund vetosi kirjoituksessaan myös Lutheriin ja Tunnustuskirjoihin. Hedlundin mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua vain elävässä uskossa olevan ihmisen julistaman äänellisen saarnan kautta, eikä suinkaan sakramenteilla tai Raamatun lukemisella. Hedlund toimi lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen jälkeen esikoislestadiolaisena saarnaajana.[40]

Amerikassa lestadiolaisuudesta erkani vuonna 1885–1886 lähinnä Calumetissa ryhmä nimeltä haalilaisuus Alatorniossa ja Norjassa ennen asuneen Petteri Strolbergin (1847–1913) johdolla, joka oli Saha-Iiskon lehtopoika (ks. historia 1840-luku).[41] Lisäksi haalilaisuutta oli perustamassa mm. Kalajoelta tullut Juho Mullo (k. 1913). Haalilaiset sanoivat syyksi eristäytymiselleen kyllästymisen jatkuviin riitoihin paikallisessa lestadiolaisyhteisössä. Haalilaiset käyttivät Calumetissa seurapaikkanaan Suomalaisen Kansanvalistusseuran juuri valmistunutta kokoushuonetta, jota kutsuttiin "haaliksi", sillä haali on amerikansuomea, ja se merkitsee kokoontumishuoneistoa.[42] Haalilaisiin liittyi myös Calumetin lestadiolaisseurakunnan entinen pappi Salomon Kortetniemi.[41][43]

Juho Takkista syytettiin mm. lakihengestä, kun hän oli mm. poistattanut kirkosta urkuharmonin, jota hän kutsui "piruksi". Kiistojen seurauksena myös Amerikan lestadiolaisuuden päähaara jakaantui vuonna 1888 kahtia Roanpään kannattajiin ja Takkisen kannattajiin (takkislaisuus). Hajaannus muuttui avoimeksi, kun Takkisen väliaikaisena sijaisena ollut Juho Roanpää (1849–1896) valittiin vuonna 1888 "ryntäysvaalissa" Calumetin lestadiolaisseurakunnan papiksi Juho Takkisen tilalle. Juho Takkinen kannattajineen alkoi pitää seuroja erillään Roanpään kannattajien haltuun tulleesta apostolis-luterilaisesta seurakunnasta. Juho Roanpään valinnan jälkeen osa haalilaisista liittyi takaisin apostolis-luterilaiseen lestadiolaisseurakuntaan.[44]. "Esikoisten seurakunta" Raattamaan johdolla tuomitsi jyrkästi Takkisen erottamisen papinvirasta. Roanpääläiset saivat vahvempaa tukea Euroopasta vuodesta 1889 alkaen, kun Erkki Antti "käänsi takkinsa" ja alkoi tukea roanpääläisiä.[45][46]

Pastori A. L. Heideman (1862–1928) saapui vuonna 1890 Calumetiin ja hänet asetettiin roanpääläisten seurakunnan papinvirkaan Roanpään tilalle, jonka johdosta roanpääläisiä alettiin kutsua "heidemanilaisiksi". Näinä vuosina Cokaton lestadiolaisten määrä kasvoi Calumetin määrää suuremmaksi. Takkislaiset pitivät hajaannuksen jälkeen aluksi seuroja vuokratiloissa mutta saivat Takkisen viimeisen Euroopan matkan aikana valmiiksi oman kirkkorakennuksensa Calumetissa vuonna 1892. Takkinen kuoli kyseisellä matkallaan Kittilässä 1892 allekirjoitettuaan Raattamaan laatiman sovintoon kehottavan kirjeen. Takkislaiset virallistivat perustamansa uuden seurakunnan vuonna 1892, jolloin sen nimeksi tuli Suomalainen Lestadiolais Luterilainen Pyhäkoulu ja Lähetysseurayhdistys.[47][46][41]

Vuonna 1893 heidemanilaiset ja takkislaiset yhdistyivät näennäisesti ja ulkonaisesti tehtyään keskenään sovun. Keväällä 1894 takkislaiset kuitenkin erkaantuivat Calumetin apostolis-luterilaisesta seurakunnasta lopullisesti, koska he eivät hyväksyneet sitä, että seurojen järjestäminen heidän rakentamassaan "pikkukirkossa" lopetettaisiin, ja että heidän pitäisi käyttää ainoastaan vanhaa kirkkorakennusta yhdessä heidemanilaisten kanssa. Takkislaiset perustivat nyt oman seurakunnan nimeltä Vanha Apostolis-Luterilainen Seurakunta.[48] Jonkin ajan kuluttua vuoden 1894 hajaannuksesta loputkin haalilaiset liittyivät takaisin heidemanilaisiin eli Suomalaiseen apostolis-luterilaiseen seurakuntaan aiheuttaen sen keskuudessa kiistoja mm. kannattamalla "suurseuralaisuutta" vuodesta 1908 lähtien.[41]

Takkisen kannattajista tuli Amerikan esikoislestadiolaisuuden alkujoukko, kun heidän ja heidemanilaisten välillä tuli lopullinen ero vuonna 1894. Suuren hajaannuksen yhteydessä Euroopan "vanhalestadiolaisuuden" jakaannuttua vuodesta 1900 alkaen vanhoillislestadiolaisiin ja esikoislestadiolaisiin ryhtyivät Euroopan esikoislestadiolaiset saarnaaja Joonas Purnun johdolla yhteistyöhön Amerikan esikoislestadiolaisten kanssa ja Euroopan vanhoillislestadiolaiset Amerikan heidemanilaisten kanssa. [41]

Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1880-luvulta alkaen perustamalla rauhanyhdistyksiksi kutsuttuja yhdistyksiä. Niitä perustettiin 1800-luvun loppuun mennessä 21.[49] Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri tapahtuma, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä. Myös Helsingissä pidettiin laaja saarnaajien kokous. 1800-luvulla lestadiolaisuudessa on toiminut arviolta noin 600 saarnaajaa.[50]

Kun Laestadiuksen kuolemasta oli kulunut noin 20 vuotta, oli liike levinnyt laajalti Suomeen. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: -"Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla".[51] Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000, mikä on suunnilleen 2,5 prosenttia silloisesta Suomen väestöstä.[12] 1800-luvun lopussa lestadiolaisuutta olikin lähes jokaisessa Suomen seurakunnassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata.[52] Tärkeimpiä kannatusalueita Suomen puolella olivat kuitenkin Lappi, Pohjanmaa, Oulun seutu, sekä Pyhä- ja Kalajokilaaksot. Eniten kannatusta lestadiolaisuus sai Kuolajärvellä (99,6 %), Muoniossa (75 %) ja Karungissa (66 %).[53] Ruotsinkielisten keskuudessa lestadiolaisuus sai kannatusta erityisesti Kokkolan ja Vaasan seuduilla sekä ruotsinkielisellä Uudellamaalla.[53] Helsingin lestadiolaisyhteisö oli 1800-luvun lopussa jo noin 1000 hengen suuruinen.[54]

Lestadiolaisuuden suuri hajaannus 1897–1902

Alkulestadiolaisuuden historia päättyi 1900-luvun vaihteen suureen hajaannukseen. Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897–1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin, ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin (1834–1908) kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset – lindströmiläisyys ja kumpulaisuus – ovat lakanneet olemasta.[55] Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyi käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.[56][57][58][59][60][61][62][63]

Lestadiolaisuuden suurimman haaran vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897–1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus muodostui omaksi ryhmäkseen Amerikassa jo vuonna 1894 mutta Euroopassa vasta noin vuosina 1900–1902 (paitsi Vesisaaressa jo v. 1886). Pieni määrä uusheränneitä erkaantui Amerikan vanhoillislestadiolaisista 1901–1902 perustaen kirkon nimeltä United Peace Church.[64] Suuren hajaannuksen jälkeen lestadiolaisuuden eri ryhmien sisällä on tapahtunut muitakin hajaannuksia sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa.

Hajaannukset

Lestadiolaisuuden sukupuu.[65]

Lestadiolaisuus on ollut herkkä hajaantumaan. Hajaantumisherkkyys johtuu osittain muita herätysliikkeitä voimakkaammasta painotuksesta opin Raamatun mukaisuuteen ja "oikeaan oppiin". Keskustelu oikeasta opista on tuonut ilmi opillisia erimielisyyksiä, jotka näkyvät suuntauksien moninaisina opillisina painotuksina ja suuntauksien suurena lukumääränä. Lestadiolaisten ryhmien välillä on hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia opillisia painotuksia aina sakramenteista lähtien.[66]lähde?

Hajaannukset ovat tapahtuneet hiukan eri aikaan Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Näillä mantereilla on myös paikallisia suuntauksia, joita ei muualta löydy. Esimerkiksi Norjassa vaikuttava Lyngenin suunta ja USA:lainen pollarilaisuus. Pääsuunnat ovat kuitenkin samat Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Hajaantumiskehitys alkoi Pohjois-Amerikassa ja Norjan Vesisaaressa.[67][68][69]

Hajaannukset Pohjois-Amerikassa

Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu[70][71][72]

Ensimmäiset erimielisyydet alkoivat Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sisällä jo vuonna 1871. Amerikan ensimmäinen "eriseura" syntyi vuonna 1876, kun Amerikan lestadiolaisuus jakaantui kahtia kortetniemeläisiin ja rovaislaisiin/Starkin ryhmään.[73][74]

Erimielisyyksiä syntyi seurakuntien papinviran toimittajien tehtävistä, jumalanpalvelusmenoista sekä Euroopan (emä)seurakunnan roolista Pohjois-Amerikan asioiden ratkaisijana. Osa Kuparisaaren alueen lestadiolaisista oli lisäksi tyytymättömiä seurakunnan ensimmäisen papin, Salomon Kortetniemen, toimintaan. Herätysliikkeen arvostetuimmat "vanhimmat", Juhani Raattamaa ja Erkki Andersson Juhonpieti, näyttävät aikalaiskirjeiden perusteella antaneen tukensa Salomon Kortetniemen vastaiselle oppositiolle. Riidat saatiin kuitenkin sovittua ainakin muodollisesti joksikin aikaa vuoden 1878 alkuun mennessä ja ryhmät liittyivät taas yhteen.[73] Kortetniemi liittyi myöhemmin haalilaisuuteen.[74]

Haalilaiset erosivat lestadiolaisten emokirkosta ja he alkoivat pitää omia tilaisuuksiaan keskenänsä vuokratiloissa (kokoontumistilat ovat fingelskaksi "haali"), joka oli rakennettu 1885.[75][76]

Vuoden 1888 pastorin vaalissa Johan Takkisen sijasta pastorin virkaan äänestettiin Johan Roanpää.[77] Pappi valittiin vaaleilla vuodeksi kerrallaan.[78] Juhani Raattamaa ja muut vanhimmat eivät hyväksyneet Takkisen "syrjäyttämistä" vaaleissa.[79] Vaalia kritisoitiin siitä, että myös kirkkoon kuulumattomat ja haalilaiset saivat äänestää siinä.[77] Takkinen joukkoineen jätti tuolloin kirkon ja he rakensivat oman pikkukirkon saman kadun varrelle.[75][78][80]

A. L. Heidemanin saavuttua papiksi Pohjois-Amerikkaan haalilaiset palasivat takaisin kirkkoon aiheuttaen riitoja sen sisällä.[75] Vuonna 1903 Pohjois-Amerikan esikoiset jakaantuivat kahtia vanhoihin esikoisiin (Old Firstborn) ja pikkuesikoisiin (Little Firstborn).[80] Vuonna 1908 pikkuesikoiset tekivät sovinnon uusheränneitten ja ns "suurseuralaisten" vanhoillislestadiolaisten kanssa, ja ryhtyivät järjestämään heidän kanssaan Suviseurojen tapaisia vuosittaisia suuria seuroja.[81] Seurakunnan pastori A. L. Heideman, kuten eivät useimmat muutkaan vanhoillislestadiolaiset, hyväksynyt tehtyä sovintoa, ja heitä kutsuttiin "heidemanilaisiksi". Vuoden 1908 sovinnon kannattajia kutsuttiin suurseuralaisiksi, ja heistä monet olivat haalilaisia.

Pollarilaisuus erkani Amerikan vanhoillislestadiolaisuudesta vuosina 1921–1922 omaksi suunnakseen. Liike sai nimensä saarnaaja Johan Pollarilta, joka oli ollut vuoden 1908 sovintokokouksen yksi keskeisin puuhamies.[82].

Vuonna 1928 "suurseuralaiset" perustivat The Finnish Apostolic Lutheran Church of American yhdessä uusheränneitten ja pikkuesikoisten kanssa. Tämän löyhästi organisoidun kirkkokunnan perustaminen aiheutti erimielisyyksiä vanhoillislestadiolaisten keskuudessa.[83][84] Heidemanilaiset" katsoivat, että syntyneessä kirkkokunnassa on liikaa "sekaseuraisuutta" ja "lakihenkeä".[83] SRK:n mukaan heidemanilaiset A. L. Heidemanin johdolla edustivat Pohjois-Amerikassa "oikeaa kristillisyyttä". Heidemanilaiset tunnettiin myös Apostolic Lutheran Missionina ja First Apostolic Lutheran Churchina.[85]

Vuosina 1962–1963 pollarilaisuus hajosi auneslaisiin ja riitinmattilalaisiin (Independent Apostolic Lutheran Church). Heidemanilaisuus hajosi kahtia vuosina 1972–1973. Seurakunnan pappi Paul Heideman kuoli vuonna 1973. First Apostolic Lutheran Churchin enemmistö katkaisi välinsä Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Osa halusi jatkaa uskonyhteydessä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja he perustivat Association of American Laestadian Congregationsin. Vuonna 1994 sen nimi vaihtui Laestadian Lutheran Churchiksi.[86] Molemmat puolet pitivät Paul Heidemania oman puolen saarnaajana.[85]

Vuonna 1978 auneslaisuus jakaantui kolmeen osaan. Syntyneet suunnat olivat Davidites ja Melvinites. Enemmistö pysyi kuitenkin auneslaisuudessa.[84]

1990–2000-luvuilla pikkuesikoisten kirkkokunta Apostolic Lutheran Church of America on jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin.[83] Lisäksi Apostolic Lutheran Church of America:a kohtasi ulkonainenkin hajaannus 2010-luvun alussa, jolloin siitä erkani ryhmä nimeltä andersonilaisuus johtajanaan Steven E. Anderson. Tämä uusi rauhansanalaisuuden suuntaus perusti kirkon nimeltä Grace Apostolic Lutheran Church (GALC). Andersonilaiset uskovat uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa.[87][88]

Vuonna 2003–2004 tapahtuneen hajaannuksen seurauksena osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä perusti oman uuden kirkon nimeltä Grace Apostles Lutheran Church, ja kirkko läheni Yhdysvaltain pikkuesikoisten Apostolic Lutheran Churchin kanssa.[89][90]

Vuonna 2020 tapahtuneen hajaannuksen seurauksena Minneapolisin seurakunta Plymouthissa ja Wolf Laken seurakunta joutuivat eroon muusta Amerikan vanhoillislestadiolaisuudesta. Nämä kaksi Minnesotan osavaltiossa sijaitsevaa seurakuntaa – Minneapolis Laestadian Lutheran Church ja Wolf Lake Laestadian Lutheran Church – muodostivat siten yhdessä uuden itsenäisen lestadiolaisuuden haaran nimeltä alajokilaisuus. Alajokilaisuuden kaksi aktiivisinta puhujaa ovat sen alkuvaiheessa Darwin Lake ja Philip Alajoki (molemmat Wolf Laken seurakunnassa), josta liike on saanut nimensä. Ennen eroamistaan vanhoillislestadiolaisuuden valtasuunnasta Wolf Laken seurakunta oli Minnesotan pohjoisin ja läntisin lestadiolaisluterilainen seurakunta, ja Minneapolisin seurakunta oli eteläisin ja itäisin. Varsinainen hajaannus tapahtui oikeastaan syksyllä 2020, mutta seurakunnat erotettiin virallisesti ja niiden linkit poistettiin Laestadian Lutheran Church'in keskusjärjestön sivustolta vasta kesällä 2022.

Hajaannukset Euroopassa

Suomen ja Karjalan lestadiolaisuuden sukupuu
Ruotsin lestadiolaisuuden sukupuu
Venäjän ja Inkerin (ei niinkään Karjalan) lestadiolaisuuden sukupuu[91][92]

Lestadiolaisuuden hajaannus alkoi Euroopassa suuresta hajaannuksesta, joka ajoittui 1900-luvun taitteeseen. Hajaannus oli jatkoa Pohjois-Amerikan tapahtumille. Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897–1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset – lindströmiläisyys ja kumpulaisuus – ovat lakanneet olemasta.[56][57][58][59][60][61][62][63]

Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyi käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.[56][57][58][59][60][61][62][63]

Vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897–1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia, eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus erkaantui muusta lestadiolaisuudesta Amerikassa jo vuonna 1894, mutta Euroopassa vasta noin vuonna 1900.[93]

Suuren hajaannuksen aikana Viron lestadiolaisuus kääntyi kokonaisuudessaan narvalaisuuteen, joka sai alkunsa Narvassa asuneiden lestadiolaisten keskuudessa, jotka eivät olleet vielä aiemmin liittyneet mihinkään haaraan, joten he olivat ennen narvalaisuuteen kääntymistään niin sanottuja alkulestadiolaisia. Narvalaisuus on siis itsenäinen lestadiolaisuuden haara, joka erkani alkulestadiolaisuudesta suuren hajaannuksen aikana vuonna 1898.[94]

Jo alkuvaiheessa narvalaisuus jakaantui kahtia, hurmoksellisempiin kumpulaisiin ja maltillisempiin lindströmiläisiin. Sitten narvalaisuus levisi Virosta Pietariin, Viipuriin, Helsinkiin ja pohjoisessa aina Ylivieskaan asti lähinnä uusheränneitten keskuudessa[95][96], mutta siihen liittyi myöhemminkin myös jonkin verran alkulestadiolaisia tai vanhoillislestadiolaisia. Helluntailaisuus levisi Suomeen kumpulaisten toimien ansiosta, ja osa kumpulaisista narvalaisista liittyi helluntailaisuuteen.[97] Pietarissa kumpulaisesta narvalaisuudesta erkani noin vuonna 1912 itsenäinen vapaakirkollisvaikutteinen lestadiolaisryhmä.[98] Vuonna 1913 kumpulaiset liittyivät uusheräykseen ainakin Viipurin seudulla sovinnon teon seurauksena.[99][56][100][56][62][63]

Vuonna 1910 Norjassa erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Lyngenin suunta, joka jatkoi yhteistötä lundbergilaisten kanssa vuoteen 1925 asti ja uusheränneitten kanssa vuoteen 1951 asti. Sekä narvalaisuutta että Lyngenin suuntaa kutsuttiin syntypaikkansa mukaan.[101]

Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui hurmoshenkinen korpelalaisuus. Sitä ei pidetä varsinaisesti lestadiolaisena suuntana sen syntyhistorian vuoksi sekä perinteisestä lestadiolaisuudesta jyrkästi poikkeavien opintulkintojen ja käytäntöjen vuoksi. Tämä lahko oli olemassa itsenäisenä liikkeenä jo ennen kuin sen kannattajat liittyivät löyhästi lestadiolaisuuden yhteyteen Toivo Korpelan saarnatoiminnan välityksellä. Korpelalaisuus sai 1930-luvulla hurmoksellisia ja laittomiakin muotoja.[102]

Vuonna 1934 erkani omaksi ryhmäksi pikkuesikoisuus (rauhansanalaisuus) Euroopassa. Hajaannuksen välittömänä syynä oli siis se, että eräät vanhoillislestadiolaiset puhujat menivät saarnaamaan Amerikan apostolis-luterilaisen kirkon järjestämiin tilaisuuksiin 1932. Oulu-vetoinen SRK ei pitänyt kyseistä kirkkokuntaa sisarjärjestönään Yhdysvalloissa. Pitkäkestoisena taustatekijänä hajaannuksessa oli myös Torniojokilaakson lestadiolaisuuden alueellinen kehitys Oulun keskusjohdosta osittain riippumattomana uskonnollisuutena. Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisuus toimi melko omaehtoisesti jo kielellisistä syistä. Varsinaista hajaantumista tapahtui pääsoin Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan Tornionlaakso, Norbotten ja lähes kokonaisuudessaan Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisuus putosivat ikään kuin "valmiina" rauhansanalaisuuteen.[103]

Vuonna 1953 uusheräyksestä erkaantui Suomessa Kolkuttaja-suunta. Kolkuttaja-suunta jakaantui vuonna 1960 kahteen osaan joiden nimet ovat kontiolaisuus ja peuralaisuus. Peuralaisuus on jo lakannut olemasta mutta kontiolaisia oli vielä arviolta 20 henkilöä vuonna 2000[103][104]

Ruotsissa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1953 leskisläisyys (LM), joka ryhtyi yhteistyöhön Norjan nilseniläisten kanssa. Vuosina 1957–1959 Ruotsissa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani norbergilaisuus (Sveriges Kristna Fridsförbund). Vuonna 1960 Suomen, Norjan ja Unkarin vanhoillislestadiolaisuudesta erkani pappislinja eli "elämänsanalaisuus", joihin sitten Ruotsin norbergilaiset (SKF) liittyivät. Elämänsanalaisuuteen liittyi kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista. Elämänsanalaiset saivat hajaannuksessa haltuunsa Norjan Rauhanyhdistyksen (NKF) ja he perustivat Suomessa keskuselimekseen Laestadius-seuran, joka lakkautettiin vuosituhannen vaihteessa toiminnan vähäisyyden vuoksi.[105]

Vuonna 1965 esikoislestadiolaisuudessa tapahtui jo toinen pysyvä hajaannus (ensimmäinen Euroopassa) kun siitä erkani leeviläisyys Suomessa ja Ruotsissa. Vuonna 1976 esikoislestadiolaisuudesta erkanivat Norjassa kjöllefjordilaiset ja USA:ssa niskalaiset(A), jotka molemmat liittyivät leeviläisiin. Leeviläisyydestä erkani Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja USA:ssa vuonna 1977 steeniläisyys. Vuonna 1979 Norjassa ja USA:ssa erkani steeniläisistä ryhmä nimeltä niskalaisuus(B), jota kutsutaan Norjan osalta myös jenseniläisyydeksi.[106]

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui televisiokiistan seurauksena Ruotsin Morjärvellä, Kalixissa ja Luulajassa lähinnä Ruotsin ruotsalaisista koostunut pieni ryhmä nimeltä morjärveläisyys, jotka liittyivät Amerikan töröläläisiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui Suomessa vuonna 1977 sillanpääläisyys (SVR), jotka liittyivät Suomen näppäläisiin, Pohjois-Amerikan töröläläisiin ja Ruotsin morjärveläisiin.[107][108][109]

Hajaannukset Norjassa

Norjan lestadiolaisuuden sukupuu 1890–2010. Vesisaaren sukupuu poikkeaa tästä huomattavasti 1930-luvulla ja sitä ennen.

Norjassa Lyngenin suunta eli erikiinit hajaantui 1990-luvulla neljään osaan. Vuonna 1992 suunnan sisällä ollut liberaalisuuntaus eli uuserikiinit erkani erikiinien enemmistöstä eli vanhaerikiineistä. Vuonna 1994–1995 noin 50 henkilön kvaenangenilaisuus eli "valkoiset enkelit" ("svärmeri") erkaantui vanhaerikiineistä ja erosivat myös Norjan kirkosta. Vuonna 1998 noin 40 henkilön gundersenilaisuus erkani vanhaerikiineistä.[110]

Norjassa monet hajaannukset tapahtuivat eri aikaan kuin esimerkiksi Suomessa. Esimerkiksi uusheräys erkaantui omaksi ryhmäkseen Norjassa vasta noin vuonna 1907, jonka jälkeen se vielä jatkoi tiivistä yhteistyötä erikiinien kanssa vuoteen 1951 asti. Vesisaaressa erikiinien ja uusheräyksen välinen yhteistyö on jossakin määrin jatkunut senkin jälkeen. Pykeijassa uusheräyksellä on ollut jonkinlaista yhteistyötä myös esikoislestadiolaisten kanssa. Lisäksi Norjan uusheräys on harjoittanut yhteistyötä myös Altan suunnan eli rauhansanalaisten kanssa.[111][112][113]

Paaven ryhmä Etelä-Tromssassa puolestaan oli johtajansa Toomas Paaven kuolemaan (1912) asti yhteistyössä sekä esikoislestadiolaisiin että Altan suuntaan, mutta Paaven kuoltua August Lundberg otti ryhmän johdettavakseen, jolloin ryhmä lopetti yhteistyön esikoislestadiolaisten kanssa. Paaven kuoleman jälkeen tätä ryhmää on kutsuttu lundbergilaisuudeksi. Lundbergilaisilla oli läheiset suhteet Vesisaaren hurulaisiin eli neljäskuntalaisiin ja myöhemmin brunelaisiin (toisin sanoen "huru-brune-ryhmään"). Senkin jälkeen lundbergilaiset ovat jatkaneet yhteistyötä Altan suunnan eli rauhansanalaisten kanssa. Lofooteilla ja Narvikin ympäristössä on toiminut pieni nilsseniläisyys -niminen lestadiolaisuuden haara, joilla on ollut yhteistyötä Ruotsin leskisläisten kanssa.[114] Myös leskisläisillä on ollut yhteistyötä rauhansanalaisten kanssa.[115][112][113]

Vesisaaren lestadiolaisuuden sukupuu 1860–1960.

1930-luvulle asti Itä-Norjassa Vesisaaressa hajaannukset ja ryhmäjaot tapahtuivat monessa mielessä eri tavalla kuin muualla Norjassa. Ensin Olli Koskamon, Hellanderin ja Palovaaran johtama ryhmä erkaantui Kalle Hurun (Neljäskunta) johtamasta hurulaisuudesta vuonna 1886. Koskamo ja Hellander kannattajineen tekivät lyhytaikaisen näennäisen sovun hurulaisten kanssa vuonna 1887, mutta erkaantuivat hurulaisista taas vuonna 1892, jolloin heitä alettiin kutsua koskamolaisiksi. Paulus Palovaarakin päästettiin vielä hetkeksi saarnaamaan hurulaisten rukoushuoneelle, mutta he ottivat Amerikan takkislaisista mallia ja erkanivat taas vuonna 1889 omaksi ryhmäkseen nimeltä palovaaralaisuus. Palovaaralaisilla oli läheiset suhteet Amerikan takkislaisiin ja Joonas purnuun, joten he liittyivät myöhemmin suuressa hajaannuksessa esikoislestadiolaisiin.[116][113]

Euroopan lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen aikana hurulaiset ja koskamolaiset liittyivät molemmat vanhoillislestadiolaiseen haaraan, mutta pysyivät silti erillään toisistaan. Koskamolaisista erkaantui vuonna 1902 vapaakirkollisvaikutteinen pieni ryhmä nimeltä mölleriläisyys. Vuonna 1910 koskamolaiset tekivät taas näennäisen ulkonaisen sovun hurulaisten kanssa ja heidän puhujansa päästettiin taas saarnaamaan hurulaisten rukoushuoneelle.[116][113]

Vuonna 1914 uusheränneitä lähetyssaarnaajia kävi saarnaamassa hurulaisten rukoushuoneella, jolloin enemmistö hurulaisten ja koskamolaisten muodostamasta ryhmästä liittyi uusheräykseen ja erikiineihin, jonka seurauksena hurulainen saarnaaja Ananias Brune ja koskamolainen Olli Koskamo laitettiin saarnakieltoon rukoushuoneella koska he eivät hyväksyneet uusheräystä. Vuonna 1916 koskamolaisista erkaantui ryhmä nimeltä vanhalalaisuus, jotka liittyivät esikoislestadiolaisiin vuonna 1921. Tämän jälkeen esikoislestadiolaisuus oli Vesisaaren suurin lestadiolaissuunta.[116][113]

Sovintokokoukset

Sovintokokouksen pöytäkirja vuodelta 1911.

Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Ensimmäiset sovintokokoukset pidettiin Pohjois-Amerikassa vuonna 1878. Myös vuonna 1893 pidettiin sovintokokous takkislaisten ja heidemanilaisten välillä Amerikassa, jossa tehty sovinto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.[117] Euroopassa ensimmäinen sovintokokous pidettiin vuonna 1901.[118] Vanhoillislestadiolaiset kävivät tuolloin Jällivaarassa neuvottelemassa sovinnosta.[118] Kokous nimettiin myöhemmin "ryövärinsynodiksi" kokouksessa pidettyjen puheenvuorojen takia.[118] Myös Pohjois-Amerikan seurakunnat lähettivät edustajan Jellivaaraan tarjoamaan sovintoa, mutta sitä ei syntynyt.[119]

Vuonna 1908 Pohjois-Amerikassa pidettiin sovintokokous "lannavaaran esikoisten" ja vanhoillislestadiolaisten välillä. Kokouksessa suurin osa Pohjois-Amerikan esikoislestadiolaisista teki sovinnon vanhoillisten kanssa. Seuraava sovintokokous pidettiin vuonna 1911. Kokoukseen kutsuttiin kaikki osapuolet, mutta esikoisten kielteisen suhtautumisen takia kokous jäi uusheräyksen ja vanhoillisuuden väliseksi. Neljä suomalaista esikoissaarnaajaa aikoi osallistua vuoden 1911 sovintokokoukseen, mutta norjalainen Lapin vanhin esti osallistumisen.[120]

Esikoislestadiolaiset kutsuivat uusheräyksen ja vanhoillislestadiolaisuuden edustajia Jellivaaraan jouluna 1922, mutta kokous jäi pitämättä.[121] Vanhoillislestadiolaisuuden ja rauhansanalaisuuden välillä on pidetty tuloksettomat sovintokokoukset vuosina 1945 ja 1946. Viimeisimmät sovintokokoukset on pidetty Norjassa Lyngenin suunnan kesken.[122] Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä on tapahtunut suuntauksien yhdistymisiä. Suomessakin yhdistymisiä on tapahtunut, mutta ne ovat olleet yksittäisten ihmisten siirtymiä liikkeestä toiseen.

Venäjällä ja Inkerissä uusheräys liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen pääsiäisenä 1924 pidettyjen monipäiväisten yhteisten seurojen seurauksena. Osa uusheränneistä "teki parannuksen eriseurasta", mutta osa heistä säilytti uusheränneen identiteetin vielä senkin jälkeen, kun he olivat liittyneet vanhoillislestadiolaisuuteen. 1990-luvulla Venäjän "vanhojen uskovaisten" keskuudessa erkaantuneen anastasialaisuuden voidaan katsoa olevan uusheräyksen perintöä, sillä sen olemuksessa on nähtävissä samankaltaisia piirteitä kuin uusheräyksessä. Selkein tällainen piirre on keinotekoinen tunteiden kohottamiseen pyrkiminen, jota oli hyvin voimakkaasti havaittavissa mm uusheräyksen perustajan Pietari Hanhivaaran toiminnassa, sekä uusheränneisiin vuonna 1913 liittyneiden kumpulaisten narvalaisten toiminnassa.[91]

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Lestadiolaisuus Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 6.3.2025.
  2. ↑ Historiaa Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys. Viitattu 6.3.2025.
  3. ↑ Historia Uusheräys. Viitattu 6.3.2025.
  4. ↑ Kaarlo Airas, Pohjois-Ruotsin "lukijain" ja ns. Viklundin liikkeen mahdollisista vaikutuksista laestadiolaisuuteen, 1939, Vartija, Helsinki.
  5. ↑ Lohi 1997, s. 11
  6. ↑ Kinnunen 2004, s. 184.
  7. ↑ Lohi 1997, s. 658.
  8. ↑ Lohi 2000, s. 421
  9. ↑ Lohi 1997, s. 43–44
  10. ↑ Lohi 1997, s. 726–736
  11. ↑ "Seurat" uppoavassa Titanicissa: Päivämies 15/13.4.1994
  12. ↑ a b Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden alkuvaiheita 4.7.1999. lestadiolaisuus.info. Viitattu 10.4.2007.
  13. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, s. 14
  14. ↑ Lohi 2007. s. 412
  15. ↑ a b c Lohi 2007. s. 195 ja 412
  16. ↑ a b Pursiainen 2001. s. 9
  17. ↑ a b Lohi 2007. s. 73, 89–90
  18. ↑ Lohi 2007. s. 94
  19. ↑ a b c Pentikäinen, Juha. "Lestadiolaisuus". Saamekulttuuri-wiki. http://senc.hum.helsinki.fi/core/index.php?title=Lestadiolaisuus&oldid=1216
  20. ↑ Lohi 2007. s. 39, 56–57
  21. ↑ Pursiainen 2001. s. 8, 11–12
  22. ↑ Lohi 2007. s. 75
  23. ↑ Lohi 2007. s. 75–76, 81–84
  24. ↑ Lohi 2007. s. 92–95
  25. ↑ Lohi 2007. s. 73, 86–91, 94–95
  26. ↑ Lohi 2007. 96–97
  27. ↑ Pursiainen 2001. s. 11
  28. ↑ Lohi 2007. s. 97
  29. ↑ Lohi 2007. s. 115–122
  30. ↑ a b Lohi 1997. s. 97, 110, 116, 120, 160–163
  31. ↑ Lohi 2007. s. 140
  32. ↑ Lohi 2007. s. 140–146
  33. ↑ a b c Lohi 2007. s. 147–153
  34. ↑ a b c Lohi 2007. s. 154–157
  35. ↑ Lohi 2007. s. 157–160
  36. ↑ Lohi 2007. s. 161–187
  37. ↑ a b Lohi 2007. s. 320, 343–351
  38. ↑ a b Lohi 2007. s. 350
  39. ↑ Lohi 2007. s. 354–355
  40. ↑ Lohi 2007. s. 355–357
  41. ↑ a b c d e Talonen 2001. s. 30
  42. ↑ Lohi 2007. s. 195–196
  43. ↑ Hepokoski 2002. s. 31
  44. ↑ Lohi 2007. s. 202
  45. ↑ Lohi 2007. s. 213
  46. ↑ a b Lohi 2007. s. 188–215
  47. ↑ Lohi 2007. s. 210
  48. ↑ Lohi 2007. s. 223–225
  49. ↑ Lohi 1997, s. 656–657
  50. ↑ Lohi 1997, s. 662–663
  51. ↑ Martti Vuollo, Lestadiolaisuuden ekspansio
  52. ↑ Lohi 1997, s. 654
  53. ↑ a b Lohi 1997, s. 655
  54. ↑ Lohi 1997, s. 731
  55. ↑ Kinnunen 2004. s. 67
  56. ↑ a b c d e Hepokoski 2002. s. 21.
  57. ↑ a b c Lohi 2007. s. 413.
  58. ↑ a b c Hepokoski 2002. s. 55–56.
  59. ↑ a b c Talonen 2001. s. 13 ja 29.
  60. ↑ a b c Kinnunen 2001. (1.pdf) s. 4
  61. ↑ a b c Kinnunen 2004. s. 413–414.
  62. ↑ a b c d Kinnunen 2001. s. 8.
  63. ↑ a b c d Kinnunen 2004. s. 213–215
  64. ↑ Kinnunen 2004. s. 438.
  65. ↑ Talonen 2001. s. 14, 25–30
  66. ↑ Talonen 2001. s. 16
  67. ↑ Lohi 2007. s. 240–247.
  68. ↑ Talonen 2001. s. 13
  69. ↑ Talonen 2001. s. 25–30
  70. ↑ Talonen 2001 s. 25 ja 30.
  71. ↑ Hepokoski 2002. s. 28, 40–41, 43–45, 85–91 ja 108
  72. ↑ Kinnunen 2004. s. 438
  73. ↑ a b Zidbäck 1941, s. 160–165. ja Palo 2007, s. 75–87
  74. ↑ a b Hepokoski 2002, s. 31
  75. ↑ a b c John Pollari, The Reasons for the Divisions of the Apostolic Lutherans in America
  76. ↑ Hepokoski 2002, s. 30.
  77. ↑ a b Hepokoski 2002, s. 33.
  78. ↑ a b Heikki Jussila, Kutsujan armo, 1948, Oulu, s. 109.
  79. ↑ Zidbäck 1941, s. 174–177.
  80. ↑ a b Hepokoski 2002, s. 43.
  81. ↑ Esikoisuus (The Old Apostolic Lutheran Church)
  82. ↑ Lohi 2007. s. 489–490 ja 495–497
  83. ↑ a b c Kirkkokuntalaisuus/pikkuesikoisuus (The Finnish Apostolic Lutheran Church of America)
  84. ↑ a b Facts about Laestadianism in America lestadiolaisuus.info. Viitattu 7.3.2007.
  85. ↑ a b Hepokoski 2002, s. 85.
  86. ↑ Who We Are (Arkistoitu – Internet Archive)
  87. ↑ Anderson, Steven E. 2012. FinnForge: Voice of the Elders -blogi. "Grace Apostolic Lutheran Church Open Declaration and Confession of Faith". 15.5.2012. Luettu 2.4.2013
  88. ↑ Mediafire
  89. ↑ LearningToLiveFree.pdf. s. 415
  90. ↑ Kinstonalc.com (Arkistoitu – Internet Archive)
  91. ↑ a b Kinnunen 2004. s. 348–349.
  92. ↑ Talonen 2012. Luento Laestadius-seminaarissa Oulussa 5.10.2012. Virtuaalikirkko on videoinut ja arkistoinut seminaarin luennot Internettiin: http://www.virtuaalikirkko.fi/kirkot/virtuaalikirkkosali/arkisto.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  93. ↑ Talonen 2001. s. 29–30.
  94. ↑ Talonen 2001. s. 29
  95. ↑ Kinnunen 2004. s. 159.
  96. ↑ Lohi 2007. s. 395.
  97. ↑ Kinnunen 2001. s. 7.
  98. ↑ Kinnunen 2004. s. 214.
  99. ↑ Kinnunen 2004. s. 138.
  100. ↑ Kinnunen 2004. s. 210.
  101. ↑ Hepokoski 2002. s. 79
  102. ↑ Hepokoski 2002. s. 58–60.
  103. ↑ a b Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset LESTADIOLAISUUDEN HAJAANNUKSET. 8.3.2000. Suomen teologinen instituutti. Arkistoitu 25.3.2014. Viitattu 18.4.2009.
  104. ↑ Talonen 2001. s. 17, 25 ja 29
  105. ↑ Hepokoski 2002. s. 74.
  106. ↑ Hepokoski 2002. s. 40–41.
  107. ↑ Hepokoski 2002. s. 75
  108. ↑ Talonen 2001. s. 16–17
  109. ↑ Pietilä 1980. s. 134–147.
  110. ↑ Talonen 2001. s. 14.
  111. ↑ Kristiansen, Roald E. 2005. Laestadianismen. Andre grupper. 9.11.2005.
  112. ↑ a b Lestadiolaisuus.info 2006. Norjan lestadiolaisuus. Päivitetty 11.6.2006.
  113. ↑ a b c d e Hepokoski 2002. s. 76–80.
  114. ↑ Talonen 2001, s. 25.
  115. ↑ Kristiansen, Roald E. 2005. Laestadianismen. 9.11.2005. http://fin.ntrm.no/forsiden/prosjekter/nettpublikasjoner/laestadianismen/retninger
  116. ↑ a b c Lohi 2007. s. 238–247
  117. ↑ Zidbäck 1941, s. 183–187
  118. ↑ a b c Zidbäck 1941, s. 219–220
  119. ↑ Zidbäck 1941, s. 237.
  120. ↑ Jouko Talonen, Esikoislestadiolaisuus ja Suomalainen yhteiskunta 1900–1944, SKS, 1993, ISBN 951-9021-93-0, s. 31
  121. ↑ Jouko Talonen, Esikoislestadiolaisuus ja Suomalainen yhteiskunta 1900–1944, s. 32. SKS, 1993. ISBN 951-9021-93-0
  122. ↑ Jussi Konttinen: Katkerat oppiriidat jakavat Pohjois-Norjan lestadiolaisia. Helsingin Sanomat 7.9.2001.