Otto Noro

Tämän päivän artikkelissa aiomme syventyä aiheeseen Otto Noro, tutkimalla sen eri puolia ja sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Otto Noro on aihe, joka on kiinnittänyt kaikenikäisten ja -taustaisten ihmisten huomion, ja sen merkitys on kasvanut viime vuosina. Toivomme tämän artikkelin avulla tarjoavamme laajan ja yksityiskohtaisen yleiskatsauksen Otto Noro:stä ja antaa lukijoillemme mahdollisuuden saada syvempää tietoa tästä aiheesta ja sen vaikutuksista elämäämme. Sen alkuperästä sen vaikutuksiin eri aloilla uppoudumme kattavaan analyysiin, jonka avulla lukijamme voivat ymmärtää paremmin Otto Noro:n ja sen vaikutukset nyky-yhteiskunnassa.

Otto Emil Noro (ent. Nieminen, oik. Mikkonen, 15. syyskuuta 1884 Pielavesi – 6. marraskuuta 1957 Helsinki)[1][2] oli suomalainen näyttelijä.[3]

Varsinaiselta ammatiltaan Noro oli räätäli.[1] Noro aloitti uransa iltanäyttelijänä Tampereella Tampereen Työväen Teatterissa. Hän toimi iltanäyttelijänä myös Helsingin Kansanteatterissa.

Noro aloitti elokuvauransa vuoden 1934 elokuvasta Meidän poikamme ilmassa – me maassa. Hän näytteli yhteensä 79 elokuvassa, joista viimeinen oli Kahden ladun poikki vuodelta 1958. Hän teki kaikki elokuvansa nimellä Otto Noro.

Noro esiintyi Pekka Puupää -elokuvissa pienissä sivuosissa. Noron suurimpia rooleja lienevät Variksen isäntä elokuvassa Tulitikkuja lainaamassa (1938) sekä nahkapeitturi elokuvassa Seitsemän veljestä (1939).

Noro on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.[4]

Filmografia

Lähteet

  1. ↑ a b Mikkonen Otto Emil, Kansaneläkelaitoksen henkilökortit -arkisto: Vuosina 1950-1958 kuolleiden henkilöiden hakemistokortit Kansallisarkisto. Viitattu 5.5.2024.
  2. ↑ Kuolinilmoitus, Otto Noro, Helsingin Sanomat, 1957, No 304, sivu 2, julkaistu 10.11.1957
  3. ↑ Otto Noron 30-v. taiteilijajuhla, Suomen Sosialidemokraatti, 1939, No 90, sivu 13, julkaistu 2.4.1939
  4. ↑ Helsingin seurakuntayhtymän hautahaku Hautahaku. Viitattu 15.12.2023.