Tässä artikkelissa analysoidaan Viivi Luik:n merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Viivi Luik on ollut kiinnostuksen ja keskustelun aiheena vuosikymmeniä, ja sen vaikutus ulottuu kaikille elämänalueille. Perustamisestaan lähtien Viivi Luik:llä on ollut keskeinen rooli ihmisten suhteissa toisiinsa, kulttuurin kehityksessä ja tekniikan kehityksessä. Kautta historian Viivi Luik:tä on tutkittu useilla tieteenaloilla psykologiasta taloustieteeseen, ja sen merkitys näkyy sen tavassa, jolla se vaikuttaa elämäämme päivittäin. Tässä artikkelissa tutkitaan Viivi Luik:n monia puolia ja analysoidaan sen vaikutusta nykymaailmaan.
Viivi Luik (6. marraskuuta 1946 Tänassilma, Viljandimaa, Eestin SNT) on virolainen kirjailija ja runoilija.
Viivi Luik kävi koulua Ristissä, Kalmetussa ja Tallinnassa. Hän työskenteli Tallinnassa kirjastonhoitajana vuodet 1965–1967 ja on sen jälkeen elänyt vapaana kirjailijana. Vuonna 1974 hän avioitui kirjailija ja diplomaatti Jaak Jõerüütin kanssa. Aviomiehen työ on vienyt hänet ulkomaille asumaan: Helsinkiin 1993–1997, Berliiniin 1996 ja Roomaan 1998–2003. Nykyisin Luik asuu Riiassa.
Luiken varhaiset runot 1960-luvulta sisältävät maalaistytön herkkiä luonnonelämyksiä. Ensimmäistä runokokoelmaa Pilvede püha (1965) leimaa välitön luonnontunne ja sävyisä lyyrisyys. Toinen kokoelma Taevaste tuul (1966) sisältää myös kaupunkiaiheita ja kuvaa yhteiskuntasuhteiden monimutkaisuutta. Ilmaisu on tiivistynyt niukkasanaiseksi ja viitteelliseksi.[1]
1960–1970-luvun vaiheessa Luik siirtyi kirjoittamaan assosiatiivista runoutta (mm. Hääl). Säkeet ovat lakonisia ja katkelmallisia, ja runoilijan katse on kääntynyt sisäänpäin. Pian tämän jälkeen Luiken aihepiiri laajeni luonnosta ja itsetutkistelusta yhteiskunnan ilmiöihin ja arkeen. Hän siirtyi vapaasta mitasta nelisäkeeseen ja ankaraan ilmaisuun kokoelmissa Pildi sisse minek (1973) ja Põliskevad (1975). Arkiseen elämään suuntautuu myös runokokoelma Maapäälsed asjad (1978).
Proosaa Viivi Luik alkoi kirjoittaa 1970-luvulla. Huomion arvoisia ovat kolme lastenkirjaa Leopold-nimisestä pojasta (1974–1976) sekä kertomus Salamaja piir (1974).
Luiken romaani Seitsemäs rauhan kevät (1985) osoittautui suureksi menestykseksi. Teos on avoimen omaelämäkerrallinen kuvaus pienen maalaistytön maailmasta 1950-luvun sekavissa yhteiskuntaoloissa. Romaani Historian kauneus (1991) kuvaa vuotta 1968: päähenkilöt virolainen nainen ja juutalainen mies kohtaavat Riiassa, kun Neuvostoliitto miehittää Prahan. Molemmat romaanit on käännetty useille kielille.