Andreas II

Tässä artikkelissa perehdymme Andreas II:een ja tutkimme sen vaikutusta, merkitystä ja merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Andreas II on ollut kiinnostuksen ja keskustelun aiheena useiden vuosien ajan, ja sen vaikutus näkyy jokapäiväisen elämän eri alueilla. Tämän artikkelin aikana tarkastelemme erilaisia ​​näkökulmia ja mielipiteitä Andreas II:stä, jotta voimme tarjota täydellisen ja tasapainoisen kuvan tästä aiheesta. Lisäksi keskustelemme siitä, kuinka Andreas II on kehittynyt ajan myötä ja miten se edelleen muokkaa elämäämme nykyään. Epäilemättä Andreas II on kiehtova aihe, joka ansaitsee huomiomme ja pohdiskelumme, ja olemme varmoja, että tämä artikkeli antaa sinulle rikastuttavan käsityksen siitä.

Andreas II
Andreas II, Chronicon Pictum (Képes krónika) 1350
Unkarin kuningas
Valtakausi 1205–1235
Kruunajaiset 29. toukokuuta 1205, Székesfehérvár
Edeltäjä László III
Seuraaja Béla IV
Syntynyt 1175
Kuollut 21. syyskuuta 1235
Hautapaikka Egresin luostari, (Egresi apátság)
Puoliso Gertrude von Merania
Yolande de Courtenay
Beatrice D'Este
Lapset Béla IV
Elisabet Pyhä
Violanta Unkarilainen
Suku Árpád
Isä Béla III
Äiti Antiokian prinsessa Agnes, Anne de Châtillon
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Andreas II:n sinetti

Andreas II (unk. II. András, myös Andreas Jerusalemilainen, Jeruzsálemi András); (n. 1171/1175 – 26. lokakuuta 1235) oli Unkarin kuningas vuosina 1205–1235. Hänet muistetaan ns. Kultaisen bullan (1222) antajana, jonka on katsottu luoneen pohjan maan valtiopäivälaitokselle. Andreas osallistui valtakaudellaan epäonnistuneeseen viidenteen ristiretkeen, ja Saksalainen ritarikunta karkotettiin Transsilvaniasta vuonna 1225. Andreaksen kuoltua vuonna 1235 maan hallitsijaksi nousi hänen poikansa Béla IV.

Lapsuus ja nuoruus

Andreaksen tarkkaa syntymävuotta ei tiedetä, mutta hänen arvellaan syntyneen 1170-luvun alkupuolella. Hänen vanhempansa olivat Unkarin kuningas Béla III ja tämän ensimmäinen puoliso, Antiokian prinsessa Agnes (Anne de Châtillon).[1]

Ensimmäisen kerran Andreas mainitaan historialähteissä luultavasti alaikäisenä nuorukaisena, vuonna 1188. Tuolloin hän sai vähän aikaa hallita Galitsian (vanhemmissa unkarilaisissa lähteissä Halics) ruhtinaskuntaa. Galitsian ruhtinas Vladimir oli paennut kapinoivaa kansaansa Béla III:n hoviin. Béla kuitenkin vangitsi Vladimirin ja asetti poikansa Andreaksen vähäksi aikaa Galitsian valtaistuimelle. Vladimir pääsi pian pakoon ja palasi valtaan puolalaisten avulla, ja Andreas joutui pakenemaan takaisin Unkariin.[1]

Valtataistelu ja nousu kuninkaaksi

Béla III:n kuollessa Andreas oli noin 20-vuotias. Kruununperilliseksi oli määrätty hänen vanhempi veljensä Imre, Andreakselle taas oli jätetty perinnöksi suuria omaisuuksia sekä velvoitus käyttää näitä varoja ristiretken järjestämiseen Pyhälle maalle. Andreas kuitenkin tuhlasi omaisuuden ja nousi 1190-luvun lopulla taistelemaan veljeään vastaan. Saatuaan veljensä joukoista voiton Slavoniassa 1197 hän hallitsi jonkin aikaa valtakunnan eteläosia, lyötätti omaa rahaa ja keräsi veroja. Vuonna 1199 Andreaksen ja Imren välillä käytiin Balatonin seuduilla taistelu, jonka Imre voitti. Paavin välityksellä veljekset tekivät sovinnon, ja Andreas jäi hallitsemaan eteläistä herttuakuntaansa.[2]

1200-luvun alussa Andreas avioitui Meranian Gertrudin kanssa, jonka isä Bertold hallitsi Adrianmeren koillispäässä Istrian ja Krajinan rajakreivinä sekä Dalmatian ja Kroatian herttuana. Myös tämä avioliitto vei Andreaksen vastakkain veljensä kanssa: Imre oli vaimonsa, Aragonian prinsessan suvun kautta paavi Innocentius III:n liittolainen, Andreaksen vaimon suku taas oli paavin poliittisen vastustajan, Saksan Filip Schwabenilaisen puoluelaisia.[3]

Paavi tuki Unkarin kruununperijäksi Imren poikaa Lászlóta (László III), joka kruunattiinkin jo tuskin kolmivuotiaana, isänsä vielä eläessä kuninkaaksi vuonna 1204. Pian tämän jälkeen Imre kuoli, nimettyään poikansa holhoojaksi veljensä Andreaksen. Andreas kuitenkin ajoi lapsikuningas Lászlón äiteineen maanpakoon Wieniin, missä László kuoli seuraavana vuonna. Näin Andreas pääsi vuonna 1205 lopultakin nousemaan Unkarin valtaistuimelle.[4]

Ensimmäinen avioliitto ja kuningattaren murha

Andreaksen ensimmäinen puoliso oli Andechs-Meranian Gertrud (n. 1185 – 28. syyskuuta 1213), Andechsin, Carniolan (Krajina, Kranjska) ja Istrian maakreivi Berthold IV:n ja Agnes von Wettinin tytär.

Gertrud von Andechs-Meranien ja Andreas II, miniatyyri Landgrafenpsalter, tuntematon taiteilija, n. 1211-1213

Heille syntyivät lapset:

  • Anna Maria (1204–1237) avioitui Bulgarian tsaarin Ivan Asen II:n kanssa, heillä oli jälkeläisiä
  • Béla IV (1206–1270), seurasi isäänsä kuninkaana
  • Pyhä Elisabet[5] (1207–1231), avioitui Thüringenin maakreivi Ludvig IV:n kanssa, julistettiin kuoltuaan pyhimykseksi
  • Kálmán (1208–1241), Galitsia-Lodomerian kuningas
  • Andreas II (n. 1210–1234), Galitsian ruhtinas.

Gertrudin veljistä nuorin, Berthold, muutti sisarensa luokse Unkariin ja järjestettiin lankonsa avustuksella Kalocsan arkkipiispaksi vuonna 1207, vaikka hän ei ikänsä eikä oppineisuutensa puolesta täyttänyt vaatimuksia. Vuonna 1209 kuningas Andreas teki Bertholdista myös Dalmatian ja Kroatian baanin ja vähän myöhemmin Transilvanian voivodin. Vuosina 1208–1211 Unkarista saivat turvapaikan Gertrudin veljet Heinrich ja Eckbert, joita syytettiin Saksan kuningas Filipin murhasta. Kuningattaren sukulaisten sekä vuonna 1211 maahan asutettujen saksalaisten ritarien kohtuuton suosiminen nostatti Unkarin ylimystössä pahaa verta.[6]

Syyskuussa 1213, kuningas Andreaksen ollessa sotaretkellä Galitsiassa, joukko salaliittolaisia murhasi kuningatar Gertrudin ja useita hänen seurueeseensa kuuluneita saksalaisia Pilisin metsässä. Kuningattaren veli Berthold ja heidän vieraansa, Itävallan herttua Leopold VI pääsivät pakoon. Salaliiton johtajaa, išpaani Péteriä rangaistiin kuolemalla, mutta arkkipiispa Berthold sai muutaman vuoden päästä palata rauhassa Unkariin ja jopa piispanistuimelle, mistä hän ei enää puuttunut politiikkaan.[7]

Toinen avioliitto ja ristiretki

Leskeksi jäätyään Andreas solmi toisen avioliiton vuonna 1215 Jolanda (ransk. Yolande, unk. Jolánta) de Courtenayn (n. 1200 – kesäkuu 1233) kanssa, jonka isä kuului ranskalaisen Kapetingien kuningassuvun Courtenay-haaraan ja hallitsi sittemmin Bysantissa neljännen ristiretken tuloksena syntynyttä ns. Latinalaista keisarikuntaa, äiti oli Flanderin prinsessa Jolanda. Kuningatar Jolandan enoja olivat keisari Balduin I ja Latinalaisen keisarikunnan hallitsija Henrik I Flanderilainen. Andreaksen ja Jolandan tyttärestä Violanta Unkarilaisesta (n. 1215 – n. 1251) tuli Aragonian kuninkaan Jaime I:n puoliso.[5][8]

Andreas saattoi jo toista puolisoa valitessaan haaveilla Latinalaisen keisarikunnan valtaistuimesta, joka vapautui Henrik I:n kuollessa 1216, ja tätä ajatellen ruveta lopultakin toteuttamaan pitkään suunniteltua ristiretkeä. Kun paavi Honorius III kuitenkin kruunasi keisariksi hänen vaimonsa isän Pietari de Courtenayn, Andreas, joka ei enää voinut perua ristiretkihanketta, ei matkannutkaan Pyhälle maalle Konstantinopolin kautta vaan meriteitse Splitistä Kyproksen kautta suoraan Lähi-Itään. Tätä ristiretkeä on luonnehdittu enemmän turismiksi kuin sotaretkeksi: Andreas kävi katsomassa Raamatun tapahtumapaikkoja, osteli pyhäinjäännöksiä ja vietti niin tuhlailevaa elämää, että joutui välillä rahapulassaan panttaamaan Veszprémin kirkolta lainaamansa kuningatar Giselan (Tapani Pyhän puolison) kruunun.[9] Ristiretkensä aikana Andreas sai Jerusalemin kuninkaan arvonimen,[10] mutta ristiretki päättyi muuten pettymykseen.[5]

Paluumatkalla Andreas vieraili Nikaian keisarikunnassa ja kosi keisari Theodoros I Laskariksen tyttären Marian poikansa Bélan, tulevan kuningas Béla IV:n puolisoksi. Täällä hänen kimppuunsa myös hyökkäsivät hänen isänsä nuoremman veljen Gézan pojat, joita kotimaassa Andreaksen valtaan tyytymättömät juonittelijat halusivat kutsua Unkarin valtaistuimelle. Andreas kuitenkin selvisi hyökkäyksestä ja jatkoi matkaa Bulgariaan, missä hän kihlasi vanhimman tyttärensä Marian Bulgarian tsaarin Ivan Asen II:n kanssa.[11]

Kultainen bulla ja muita hallintotoimia

Andreaksen asema Unkarin kuninkaana oli heikko. Unkarissa paljon valtaa oli paikallisilla mahtimiehillä, joiden yksityisarmeijat kävivät sotia keskenään, ja ajoittain he myös liittoutuivat Unkarin kuningasta vastaan etuoikeuksiensa puolesta. Andreas pyrki ostamaan heidät puolelleen avokätisillä maalahjoituksilla. Maalahjoitukset tekivät itsenäisistä maanomistajista magnaattien vasalleja, ja Unkarin vanha linnaläänijärjestelmä romuttui. Tilannetta pahensi kuninkaan tuhlaavaisuus. Unkari velkaantui pahasti ristiretken kustannuksien takia, ja hopearahan arvoa laskettiin. Lisää rahaa yritettiin saada vuokraamalla maan suolakauppa sekä tullien ja verojen kanto-oikeus juutalaisille ja muslimeille.[10]

Kultainen bulla 1222

Lopulta tilanne johti muutamien magnaattien johtamaan niin sanottuun kuninkaan palvelijoiden kapinaan. Kapinan johdosta Andreaksen oli vuonna 1222 pakko antaa niin sanottu Kultainen bulla Székesfehérvárissa. Bulla määritteli kuninkaan palvelijoiden eli maan vasta muodostuvan alemman aatelin oikeudet. Kultainen bulla on Unkarin vanhin valtio-oikeudellinen asiakirja. Kultainen bulla lupasi aatelille esimerkiksi verovapauden, turvan oikeudettomilta vangitsemisilta ja erikoisaseman tuomioistuimen edessä. Vapaat miehet velvoitettiin maan puolustamiseen, mutta hyökkäyssotaa tämä ei koskenut. Kuningasta asiakirja kielsi tekemästä suuria maalahjoituksia tai asettamasta ulkomaalaisia virkoihin. Verojen ja tullien kanto-oikeus vietiin muslimeilta ja juutalaisilta. Kuninkaan oli myös vuosittain järjestettävä Székesfehérvárissa kuninkaan palvelijoiden kokous, jossa keskusteltaisiin maan asioista.[10]

Järjestelmän pohjalta kehittyi sittemmin maan valtiopäivälaitos, ja itse bulla toimi pitkään eräänlaisena perustuslakina. Bullan noudattamista valvomaan asetettiin palatiini eli nádor. Sopimuksen rikkominen oikeuttaisi aateliston nousemaan kapinaan.[10]

Vuonna 1224 Andreas teki kauaskantoisen päätöksen luodessaan antamallaan peruskirjalla eteläisen Transilvanian sakseille yhtenäisen asuinalueen.[12] Saksalainen ritarikunta taas karkotettiin heidän hallitsemistaan osista kaakkoista Transilvaniaa vuonna 1225.[5]

Viimeinen avioliitto ja valtataistelu

1220-luvulta lähtien Andreas kävi kamppailua vallanhimoisen poikansa Bélan kanssa, jonka hän nimitti ensin Slavonian, sitten Transilvanian herttuaksi mutta joka ei ilmeisesti tyytynyt isänsä antamiin alueisiin: asiakirjassa vuodelta 1230 Bélaa nimitetään "Unkarin hallitsijaksi", Andreasta taas "suurkuninkaaksi". Myös Andreaksen ja paavi Gregorius IX:n välejä rasitti Saksalaisen ritarikunnan karkottaminen Unkarista sekä veronkanto-oikeuksien luovuttaminen ei-kristityille.[13]

Vuonna 1233 kuningatar Jolanda kuoli, ja vajaan vuoden päästä jo kuudettakymmenettä käyvä Andreas meni kolmannen kerran naimisiin nuoren italialaisen Beatrice (Beatrix) d’Esten (1215 – ennen 8. toukokuuta 1245) kanssa, joka oli markiisi Aldobrandino I d'Esten ja nimeltään tuntemattoman naisen tytär. Avioliittoa varjostivat juorut Beatricen suhteesta palatiini Dénesin kanssa. Andreas kuoli 21. syyskuuta 1235, ja samoihin aikoihin kuningatar Beatrice kertoi olevansa raskaana. Kuninkaan vanhemmat pojat syyttivät Beatricea aviorikoksesta, tämä pakeni maasta – tarinan mukaan mieheksi pukeutuneena, Andreas-kuninkaan hautajaisiin tulleen saksalaisen valtuuskunnan mukana – ja synnytti Saksassa seuraavana vuonna pojan, joka sai nimensä Unkarin ensimmäisen Árpád-sukuisen kuninkaan mukaan: Tapani Postuumi (Utószülött István, 1236–1271).[14] Tapani jäi jo lapsena myös äidistään orvoksi ja kasvoi Italiassa äitinsä sukulaisten luona. Hänen ja venetsialaisen ylimysnaisen Tomasina Morosinin (n. 1250–1296/1297) pojasta ​​Andreas III:sta tuli Unkarin viimeinen Árpád-sukuinen hallitsija.[15]

Perintö

Andreaksen seuraajaksi nousi poika Béla IV, joka oli pitkään vastustanut kuninkaan vallan heikkenemistä ja maalahjoituksia. Yritykset parantaa kuninkaan asemaa vesittyivät kuitenkin mongolien hyökkäykseen vuonna 1241.[10]

Andreaksen muisto ja jälkimaine

Andreas II:ta on pidetty heikkona, tuhlailevaisena ja huikentelevaisena joskin ritarillisena kuninkaana.[16] Kultaisen bullan 800-vuotisjuhlan kunniaksi 2022, Unkarin hallituksen avokätisellä tuella tuotettu televisiosarja Aranybulla sekä siihen perustuva elokuva esittivät hänet kuitenkin "aikaansa edellä olevana uudistajana, kristillisten arvojen puolustajana", mikä – tuotannon taiteellisten heikkouksien ohella – nostatti kirpeää kritiikkiä.[17]

Kuningatar Gertrudin murhaan perustui József Katonan näytelmä Bánk bán (1819). Sen päähenkilö, baani Bánk, on unkarilainen ylimys, jonka ajaa kuningattaren murhaan henkilökohtainen kosto: kuningattaren veli on raiskannut Bánkin vaimon Melindan (tällä tarinalla ei liene todellisuuspohjaa[18]). Näytelmän pohjalta Beni Egressy kirjoitti libreton Ferenc Erkelin säveltämään samannimiseen oopperaan, joka sai ensiesityksensä 1861.[19][20]

Lähteet

  1. ↑ a b Kristó, Gyula & Makk, Ferenc: Az Árpád-házi uralkodók, s. 240. Budapest: Interpress Kiadó, 1988. ISBN 9637222391
  2. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 241-242
  3. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 242
  4. ↑ Kristó & Makk 1988: 242-243
  5. ↑ a b c d Andrew II Encyclopaedia Britannica. Viitattu 20.1.2019. (englanniksi)
  6. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 243–246
  7. ↑ Kristó & Makk 1988: 244–246
  8. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 248
  9. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 249
  10. ↑ a b c d e Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen: Unkari - Maa, kansa, historia, s. 42–43. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2
  11. ↑ Kristó & Makk 1988: 249–250.
  12. ↑ Kristó & Makk 1988: 252
  13. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 252–254.
  14. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 255-256.
  15. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 298.
  16. ↑ Kristó & Makk 1988, s. 256–257.
  17. ↑ Higgyék el, annál is rosszabb: az Aranybulla büntetés a történelmi filmek rajongóinak | Válasz Online valaszonline.hu. Viitattu 7.11.2024. (unkari)
  18. ↑ Kristó & Makk 1988 s. 246.
  19. ↑ Bánk bán evokes the loneliness of the Magyars at the Erkel Theatre bachtrack.com. Viitattu 7.12.2024. (englanniksi)
  20. ↑ Ferenc Erkel | Hungarian Composer & National Hero | Britannica www.britannica.com. 3.11.2024. Viitattu 7.12.2024. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Edeltäjä:
László III 		Unkarin kuningas
1205–1235 		Seuraaja:
Béla IV