Pohjois-Amerikan intiaanit

Pohjois-Amerikan intiaanit ovat Yhdysvaltain ja Kanadan alkuperäiskansoja. Intiaanien esi-isät saapuivat Amerikkaan luultavasti kivikaudella Itä-Aasiasta. Historiassa henkimaailman ja luonnon yhteyteen liittyvä monesti šamanistinen uskonto erilaisine uhri- ja muine rituaaleineen oli useimmille intiaanikansoille tärkeä.^[2] Rituaaleilla uskottiin varmistettavan riistan ja viljelykasvien saatavuus vanhan kivikautisen perinteen mukaisesti. Sen sijaan elatuksen hankintatavat, asutuksen kiinteys, sotaisuus ja suhtautuminen varallisuuteen vaihtelivat huomattavasti alueesta toiseen.

Tekniikkansa pidemmälle kehittäneiden eurooppalaisten saapuminen 1600- ja 1700-luvuilla lähes tuhosi käytännössä kivikautta eläneet intiaanikansat ja heidän kulttuurinsa 1800-luvun loppuun mennessä. Hetkellisesti eurooppalaiset vaikutteet kuitenkin synnyttivät uusia kulttuureja, joista merkittävin oli Suurten tasankojen alueella vaikuttanut ja ratsujen käyttöön perustunut biisoninmetsästyskulttuuri.

Kolmen vuosisadan sisällä suurin osa intiaaneista kuoli eurooppalaisten tartuttamiin sairauksiin, joita vastaan heiltä puuttui immunitetti. Myös sodat vähensivät intiaanien määriä ja lukuisten eri heimojen rippeet sulautuivat toisiinsa intiaanireservaateissa, joita Yhdysvaltain hallitus perusti eri puolille maata. Myöhemmin 1900-luvun loppupuolella intiaanien asema on parantunut uudelleen ja heidän väkilukunsa on lähtenyt kasvuun.

Yhdysvaltain ja Kanadan alkuperäiskansoista on 1500-luvulta lähtien käytetty monia nimityksiä. Intiaani-sana perustuu väärinkäsitykseen, sillä Amerikkaan 1400-luvun lopulla saapuneet eurooppalaiset kuvittelivat löytäneensä uuden merireitin Intiaan ja käyttivät paikallisista nimitystä Indios. Manner nimettiin Amerikaksi vuonna 1507.^[3]

Yhdysvalloissa ja Kanadassa alkuperäiskansoja oli pitkään tapana kutsua nimellä American Indian eli ’Amerikan intialaisiksi’ erotuksena Etelä-Aasian intialaisista. 1960-luvulla aktivistit alkoivat vaatia intiaani-käsitteen hylkäämistä, sillä se nähtiin epätarkkana ja rasistisesti sävyttyneenä. Virallisissa yhteyksissä American Indian suurelta osin korvautuikin termillä Native American, ’alkuperäinen amerikkalainen’. Käytännössä suurin osa alkuperäiskansojen jäsenistä kutsui itseään edelleen intiaaneiksi. Kanadassa on 1970-luvulta lähtien suosittu termiä First Nations eli ’ensimmäiset kansakunnat’. 1900-luvun lopulta lähtien alkuperäiskansat ovat usein suosineet erilaisten yleisnimitysten sijaan perinteisiä nimiään, joista ilmenee tarkoin, mihin kansaan tai heimoon henkilö kuuluu. Yhdysvalloissa Indian on silti edelleen yleisessä käytössä, kun liittovaltion alkuperäiskansoista puhutaan yleisellä tasolla.^[3]

Eurooppalaiset ovat perinteisesti kutsuneet arktisten alueiden alkuerpäiskansoja eskimoiksi. Nimityksen voi tulkita tarkoittavan ’raa’an lihan syöjää’, joten monet kokivat sen loukkaavaksi. 1960-luvulta lähtien arktisten alueiden alkuperäiskansat ovatkin enimmäkseen kutsuneet itseään heimojensa perinteisillä nimillä. Etelä- ja länsi-Alaskan alkuperäiskansat tunnetaan nykyään jupikeina, pohjois-Alaskan ja Kanadan alkuperäiskansat inuiitteina. Alaskassa käytetään joskus yleisnimitystä Native Alaskan, joka kattaa kaikki seudun alkuperäiskansat.^[3]

Dosentti Riku Hämäläinen kirjoittaa Kielikellon artikkelissa, ettei suomen kielen intiaani-sanalla ole loukkaavia tai kielteisiä merkityksiä. Hämäläisen mukaan kyseessä on neutraali yleisnimitys, jolle ei ole olemassa yhtä toimivaa vaihtoehtoa.^[4]

Pääartikkeli: Intiaanien alkuperä

Pohjois-Amerikan esihistoria oli 1800-luvun lopulle saakka heikosti tunnettu. Alkuperäiskansojen perimätieto omasta menneisyydestään ei yleensä ollut ulkopuolisten tiedossa. Eurooppalaisten keskuudessa intiaanien alkuperästä oli monenlaisia tarinoita. Jotkut olettivat heidän kuuluvan Israelin kadonneisiin heimoihin tai saapuneen uppoavasta Atlantiksesta. Amerikassa väitettiin olleen kummunrakentajien (engl. Mound Builders) korkeakulttuuri, joka oli tuhoutunut barbaaristen intiaanien valloituksissa. Rasistisilla käsityksillä oikeutettiin intiaanien sortoa. Tilanne muuttui 1890-luvulta alkaen, kun Cyrus Thomasin tekemät arkeologiset kaivaukset osoittivat, että Pohjois-Amerikasta löydetyt muinaisten suurkaupunkien ja kehittyneiden yhteiskuntien jäänteet olivat nimenomaan intiaanien luomuksia.^[5]

Amerikan ensimmäisten asukkaiden kulkureitti ja saapumisaika ovat edelleen väittelyn alla. Jotkut tutkijat uskovat muuttoliikkeen alkaneen yli 40 000 vuotta sitten, mutta useimmat tutkimustulokset viittaavat siihen, että asutus levisi mantereelle noin 15 000 vuotta sitten. Ensimmäisen ryhmän siirtymisen uskotaan tapahtuneen Aasiasta Pohjois-Amerikkaan Beringin salmen läpi. Siperiasta tehdyt löydöt viittaavat siihen, että viimeisen jääkauden lopun nopea lämpeneminen vaikutti ratkaisevasti ensimmäisen asutuksen syntyyn. Päätelmää vahvistavat lukuisat kulttuurilliset siteet, jotka yhdistävät Siperian kivikautiset yhteisöt Amerikan ensimmäisiin yhteisöihin.^[6] Yhä useammat tutkijat uskovat Amerikan ensimmäisten asuttajien saapuneen Koillis-Aasiasta pieninä ryhminä ja jääneen loukkuun Alaskan puolelle.^[7] Eloonjäämisen takeeksi he käyttivät taitavasti hyödykseen kaiken mahdollisen riistan ja kasvisravinnon.^[8]

Toisen käsityksen mukaan Amerikan ensimmäiset asuttajat olivat Euroopan lounaisia rannikkoalueita asuttaneita solutrelaisia, jotka vaelsivat nykyisen Ranskan ja Espanjan alueelta jään reunaa pitkin kulkevaa Atlantista reittiä.^[9][10] Solutré-hypoteesi ei ole saanut laajaa hyväksyntää, sillä se on ristiriidassa arkeologisen, geneettisen, kielitieteellisen ja antropologisen todistusaineiston kanssa.^[11]

Suurin osa Pohjois-Amerikan alkuperäisistä asukkaista on luokiteltu niin sanotuiksi amerintiaaneiksi, jotka muuttivat mantereelle ensimmäisissä ryhmissä. Luoteis-Kanadassa ja Lounais-Yhdysvalloissa elävät athabascankieliset na dene-kansat (mm. apassit ja navajot) tulivat Amerikkaan myöhemmin. Pohjoisen eskimot, aleutit ja jupikit on perinteisesti nähty intiaaneihin kuulumattomana kolmantena ryhmänä, joka saapui mantereelle viimeisenä.^[12]

Pääartikkeli: Paleointiaanit

Amerikan varhaisimpia asukkaita kutsutaan paleointiaaneiksi. Heidän kulttuurissaan oli samankaltaisuuksia tuolloisten aasialaisten kulttuurien kanssa. Sekä Aasiassa että Amerikassa käytettiin tulta ja pidettiin kesyjä koiria. Aasialaisista poiketen paleointiaanit eivät kuitenkaan laiduntaneet karjaa, viljelleet maata tai tunteneet pyörää.^[13]

Pohjois-Amerikan paleointiaanien elämäntapa jakautui karkeasti ottaen rannikkojen ja sisämaan kulttuureihin. Rannikkojen ihmiset söivät kalaa ja äyriäisiä. Sisämaassa metsästettiin suuria saaliseläimiä: villamammutteja, mastodontteja, jättiläislaiskiaisia, muinaisbiisoneja,^[13] sapelihammaskissoja ja tylppäkuonokarhuja.^[5] Ruokakasveja oli jääkauden olosuhteissa nykyistä huonommin saatavilla, ja kasvijäänteet säilyvät eläinten jäänteitä heikommin. Arkeologiset löydöt osoittavat kuitenkin, että paleointiaanien ruokavalioon kuului monipuolisesti erilaisia kasveja^[13] ja erikokoisia eläimiä.^[5]

Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään paleointiaanien valmistaneen työkaluja kivestä. Todennäköisesti työkaluja valmistettiin myös pehmeämmistä materiaaleista, jotka ovat kymmenien tuhansien vuosien saatossa hajonneet. Tunnettu Pohjois-Amerikan paleointiaanien esinetyyppi on Clovis-kulttuurille (n. 9050–8800 eaa.^[5]) ominainen uurrettu keihäänkärki, jota käytettiin suurriistan metsästyksessä.^[13] Clovis-kulttuuria seurannut Folsom-kulttuuri kehitti metsästysaseitaan ja työkalujaan entistä paremmiksi. Se jatkui noin vuoteen 8000 eaa. saakka. Clovis-kulttuuria luultiin pitkään Pohjois-Amerikan vanhimmaksi, mutta tuoreemmat arkeologiset löydöt ovat osoittaneet, että alueen asutushistoria ulottuu tuhansia vuosia kauemmaksi.^[5]

Ilmasto alkoi lämmetä vuoden 9500 eaa. paikkeilla.^[13] Vuoteen 6000 eaa. mennessä viileä ja kostea ilmasto oli muuttunut lämpimämmäksi ja kuivemmaksi.^[5] Keskilämpötilat olivat jopa korkeampia kuin mitä ne myöhemmin olisivat 2000-luvun taitteessa. Koivun ja kuusen kaltaiset kylmän ilmanalan kasvilajit vetäytyivät pohjoisemmaksi tai vuoristoalueille. Etelässä ja alangoilla ne korvautuivat lämpöä ja kuivuutta kestävillä heinillä, ruohoilla ja lehtipuilla. Osa eläimistä kuoli ilmastonmuutoksen ja metsästyksen seurauksena sukupuuttoon. Toiset sopeutuivat muuttuvaan ilmastoon pienentymällä.^[13]

Muutoksista huolimatta paleointiaaneille ominainen elämäntapa paikallisesti vielä tuhansia vuosia. Sisämaan Plano-kulttuurit hävisivät vasta joskus vuosien 6000–4000 eaa. välillä.^[5]

Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan arkaainen kausi

Ilmaston lämmetessä, kasvillisuuden muuttuessa ja suurriistan harvinaistuessa ihmiset omaksuivat uusia elinkeinoja. Arkaaisen kulttuurin tunnuspiirteinä pidetään siirtymää monipuolisempaan ruokavalioon, ensimmäisten kylien syntyä ja kaupankäynnin kehittymistä. Arkaaisen kauden kesto vaihteli eri puolilla Pohjois-Amerikkaa.^[13] Joillakin alueilla se alkoi jo noin 8000 eaa., toisilla alueilla vasta noin 4000 eaa. Myös päättymisen ajankohta vaihtelee alueittain. Useimmilla alueilla arkaaisen kauden loppu ajoitetaan noin vuoteen 1000 eaa.^[5]

Suurriistan kadottua osa intiaaneista alkoi metsästää peuroja, vapiteja ja muita pienempiä eläimiä. Sisävesistä pyydettiin kalaa ja simpukoita. Kasveja hyödynnettiin entistä monipuolisemmin, muiden muassa siemeniä, marjoja, pähkinöitä ja juurimukuloita. Ihmiset elivät entistä suuremmissa ryhmissä. Vesistöjen lähettyville syntyi puolipysyvää asutusta, jossa ihmiset elivät ainakin osan vuodesta.^[13] Laajoilla alueilla vaeltamisen sijaan ihmiset siirtyivät vakituisesta leiristä toiseen.^[5] Kehittyvien kauppaverkostojen ansiosta hyödykkeitä kulkeutui hyvinkin kauas alueilta, joissa ne oli tuotettu.^[13]

Myös teknologia kehittyi, kun käyttöön tuli uudenlaisia työkaluja. Puutöihin käytettiin uritettuja kivikirveitä ja talttoja, elintarvikkeiden jauhantaan huhmaretta ja petkelettä. Keihäslinko mahdollisti keihään sinkoamisen suurella voimalla, kauas ja tarkasti, mikä teki metsästyksestä entistä tehokkaampaa. Suuret keihäänkärjet korvautuivat pienemmillä, tikkamaisilla kärjillä, joita oli helpompi käsitellä.^[13]

Arkaaisella kaudella otettiin ensimmäiset askelet maanviljelykseen. Aluskasvillisuutta raivattiin sytyttämällä hallittuja tulipaloja, mikä paransi pähkinäpuiden kasvua ja tuottavuutta. Villikurpitsan siemenet suurenivat vuosien 6000–4000 eaa. välillä. Vuodesta 5000 eaa. alkaen havaitaan samankaltaisia muutoksia auringonkukan, ripsi-iivan ja jauhosavikan siemenissä, mikä viittaa ihmisen harjoittamaan jalostukseen.^[5]

Metsästys- ja keräilykulttuuri säilyi osissa Pohjois-Amerikkaa 1800-luvulle jaa. saakka. Pisimpään se säilyi alueilla, jotka olivat joko liian kylmiä ja karuja maanviljelykselle tai joissa luonnonvaraista ravintoa oli runsaasti saatavilla. Muualla metsästys-keräily väistyi vähitellen maatalouden tieltä.^[13] Arkaaisen kauden katsotaan päättyneen, kun jonkin alueen asukkaat siirtyivät laajamittaiseen viljelyyn. Yleensä siirtymään liittyi myös keramiikan valmistus.^[5]

Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan esihistorialliset maanviljelyskulttuurit

Suurimmassa osassa Pohjois-Amerikkaa yhteiskunnat alkoivat vähitellen muodostaa pysyvää asutusta ja viljellä maata. Mississippijoen itäpuolisissa hedelmällisissä laaksoissa maataloudella oli suuri merkitys jo tuhansia vuosia ennen ajanlaskun alkua. Ripsi-iiva domestikoitiin noin 3500 eaa., kurpitsa ja auringonkukka noin 3000 eaa.^[13] ja savikka noin 2500 eaa. Pohjois-Amerikan intiaanit kesyttivät itsenäisesti useita viljelykasveja, ja alueella viljelty kurpitsa oli eri lajia kuin Mesoamerikan ja Etelä-Amerikan lajikkeet.^[5]

Illinoisin ja Ohion jokilaaksoihin kehittyi vuoteen 500 eaa. mennessä maatalousyhteiskuntia, joiden talous perustui viljelykasveihin (Adena- ja Hopewell-kulttuurit). Maatalouden ylijäämä mahdollisti yhteiskunnan kerrostumisen ja työn erikoistumisen. Veistostaide, keramiikka ja korinpunonta kehittyivät korkealle tasolle. Myös kuparista valmistettiin esineitä. Hautalöydöt viittaavat uskonnollisten rituaalien kehittymiseen.^[13]

Maissia viljeltiin Mesoamerikassa viimeistään noin 5000 eaa. Yhdysvaltain lounaisosiin se saapui noin 1200 eaa., mutta itäisten lehtimetsien alueelle se omaksuttiin vasta noin 100 eaa. Ajanlaskun alun tienoilla Pohjois-Amerikkaan omaksuttiin muitakin Mesoamerikan viljelyskasveja, kuten chilipippuri ja puuvilla.^[5] Mississippin ja sen sivujokien kansat omaksuivat maanviljelyyn perustuneen talouden ensimmäisen vuosituhannen jaa. loppuun mennessä. Mississippin kulttuuri rakensi suuria kaupunkeja. Niistä vaikuttavin oli Cahokia, josa enimmillään asui jopa 40 000 ihmistä. Uskonnollinen elämä oli pitkälle kehittynyttä, mikä näkyi rituaaleissa käytetyissä taidokkaasti valmistetuissa esineissä, suurissa seremoniakeskuksissa ja ammattimaisessa papistossa. Mississippin kulttuurille ominaisia piirteitä oli havaittavissa vielä 1500–1700-luvuilla, kun alueelle asettunut eurooppalaistaustainen väestö teki muistiinpanoja Yhdysvaltain koillis- ja kaakkoisosien intiaanien elämäntavasta.^[13]

Yhdysvaltain lounaisosissa viljeltiin maissia ja kurpitsaa noin 1200 eaa. alkaen. Kuivuuden vuoksi maanviljely oli epävarma elinkeino, kunnes Mogollonin kulttuuri oppi keräämään sadevettä ja rakentamaan kastelujärjestelmiä, joilla vettä ohjattiin joista pelloilla. Myöhempi Pueblo-kulttuuri kehitti järjestelmää edelleen. Myös hohokamit käyttivät rakensivat kastelujärjestelmiä. Maissin ja kurpitsan lisäksi viljeltiin papuja, chiliä ja puuvillaa. Puebloarkkitehtuurille ominainen piirre oli asumusten rakentaminen kallioihin. Asumuksissa saattoi olla jopa tuhat huonetta ja neljä kerrosta. Noin vuodesta 1100 jaa. esiintyi pitkäkestoista kuivuutta, jonka seurauksena monet pueblojen asutuskeskukset hylättiin 1300-luvun loppuun mennessä.^[13]

Maanviljelyskansat asettuivat aloilleen arkaaisia kansoja pysyvämmin. Useimmat yhteisöt jatkoivat kuitenkin myös metsästystä, sillä kotieläimiä ei koiraa ja kalkkunaa lukuun ottamatta tunnettu. Asutuskeskukset ympäröitiin joskus muureilla tai vallihaudoilla.^[5]

Katso myös: Eurooppalaisten Amerikan kolonisaatio ja kolumbiaaninen vaihto

Kristoffer Kolumbus saapui ”Uuteen maailmaan” 1492. Eurooppalaiset valloittivat nopeasti suuren osan Amerikkaa. Mukanaan he toivat tauteja, joille alkuperäiskansoille ei ollut vastustuskykyä. Intiaanien väkiluku laski voimakkaasti, ja Amerikan perinteiset yhteiskunnat romahtivat. Vanhasta maailmasta siirtyi Amerikkaan suuri määrä eläin- ja kasvilajeja, jotka luontaisten vihollisten puutteessa levittäytyivät voimakkaasti. Siirtymää tapahtui toiseenkin suuntaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Uusien viljelykasvien ja hyötyeläinten myötä Amerikan elinkeinot ja ekologia muuttuivat peruuttamattomasti.^[14]

Pohjois-Amerikan tärkeimmät siirtomaavallat olivat Espanja, Ranska, Englanti ja Venäjä. Espanjalaisia asettui lähinnä Pohjois-Amerikan eteläismpiin osiin. He käännyttivät intiaanit kristinuskoon ja alistivat nämä maaorjiksi. Ranskalaisten valta keskittyi Mississippin laaksoon Meksikonlahden rannikolta aina Kalliovuorille ja Kanadaan saakka. He olivat kiinnostuneimpia kaupankäynnistä ja varsinkin turkiskaupasta. Ranskalaiset kauppiaat ja turkismetsästäjät solmivat usein avioliittoja paikallisten naisten kanssa ja saattoivat joskus liittyä heimoyhteisöihin. Englantilaiset sen sijaan kielsivät avioliitot intiaanien kanssa. He keskittyivät Pohjois-Atlantin rannikon valloittamiseen ja pysyvän hallintovallan rakentamiseen. Venäläisten valta keskittyi Pohjois-Amerikan luoteisrannikolle, mistä saatiin arktisten alueiden merinisäkkäiden turkkeja Kiinaan vietäväksi. Venäläiset pakottivat alkuperäiskansojen miehet metsästämään merinisäkkäitä, koska eivät itse olleet tottuneita siihen.^[13]

1500-luvulta alkaen eurooppalaiset kävivät Pohjois-Amerikan hallinnasta alueellisia sotia, joihin intiaanitkin usein joutuivat mukaan. Sodan jatkuivat 1700-luvulle saakka.^[13]

1800-luvulla Yhdysvallat ja Kanada levittivät valtansa koko Pohjois-Amerikkaan. Alkuperäiskansoilta riistettiin niiden perinteiset asuinalueet väkivalloin ja ne eristettiin reservaatteihin, joista ei saanut poistua ilman viranomaisten lupaa. Keskusvalta pyrki sulauttamaan intiaanit valtakulttuuriin, kielsi perinteiset uskonnolliset juhlamenot ja pyrki levittämään kristinuskoa. Assimilaatiopolitiikkaa edistettiin myös sisäoppilaitoksilla, joissa lapset pakotettiin elämään eurooppalaisen elämäntavan mukaan ja puhumaan äidinkielensä sijaan englantia. Kuri kouluissa oli ankara, ja niissä esiintyi toisinaan seksuaalista väkivaltaa. Reservaattien kanssa tehdyt sopimukset petettiin, jos se oli eurooppalaistaustaisen väestön näkökulmasta taloudellisesti edullista. Monet alkuperäiskansat ajautuivat köyhyyteen ja jäivät toisen luokan kansalaisen asemaan.^[13]

Intiaanien keskusjohtoinen sorto päättyi lopullisesti vasta 1960- ja 1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeen myötä. Sittemmin monet alkuperäiskansat ovat pyrkineet määrätietoisesti elvyttämään perinteistä kulttuuriaan, kehittämään reservaattien taloutta ja vahvistamaan omaa poliittista vaikutusvaltaansa.^[13]

Paleointiaanien väkimäärä oli todennäköisesti melko pieni. Maanviljelyksen myötä väkiluku kääntyi nopeaan nousuun. Pohjois-Amerikassa nykyisen Meksikon pohjoispuolella eläneiden intiaanien määräksi noin vuonna 1500 on arvioitu 1–16 miljoonaa.^[15] Alhaisimman arvion mukaan nykyisten Yhdysvaltain väkiluku oli noin 750 000 ja Kanadan noin 250 000. Alaskassa asui lisäksi pieni määrä ihmisiä.^[16] Erään arvion mukaan intiaaneja olisi ollut 1500-luvun alussa yli kaksi miljoonaa ja määrä olisi pudonnut nopeasti tautien takia 1,5 miljoonaan.^[17] Näiden arvioiden mukaan usein esitetyt noin 6–8 miljoonaa intiaania olisivat vaatineet kokonaan toisenlaisen yhteiskunnan muun muassa Pohjois-Amerikan kaakkoisosiin. Väestö oli tiheintä maanviljelysalueilla sekä rannikoilla, järvien lähellä ja jokilaaksoissa.^[16]

Tiheimmin asuttuja seutuja olivat Kalifornia, luoteisrannikko, jotkut lounaan maanviljelysalueet ja itäinen metsäalue. Harvinta asutus oli subarktisilla ja arktisilla alueella sekä Suurilla tasangoilla ja Great Basinissa.^[18][19] Esimerkiksi Columbiajoen ylätasangolla väestötiheys oli keskimäärin vain 0,01–1 asukasta 100 neliökilometriä kohden.^[18] Intiaanien määrä oli alimmillaan juuri intiaanisotien päätyttyä vuosina 1890–1910, jolloin lukema oli alta 250 000.^[16] Vuonna 1980 tehdyn väestönlaskennan mukaan Yhdysvaltain ja Kanadan intiaaneja ja valkoisten ja intiaanien jälkeläisiä oli vähintään 1,5 miljoonaa ja vuoden 2010 väestönlaskenta kertoo intiaanien määräksi lähes kolme miljoonaa.^[1]

Yhdysvalloissa ja Kanadassa lienee puhuttu alkujaan noin 500 intiaanikieltä.^[12] 1970-luvulla vielä 0,33 miljoonaa intiaania osasi oman kansansa kieltä, mutta monet kielet olivat katoamassa.^[17]

Pääartikkeli: Amerikan subarktiset intiaanit

Tämä kulttuurialue kuuluu lähinnä Kanadaan. Niin sanotulla subarktisella alueella asui runsaasti eri heimojen intiaaneja. Lähimpänä eskimoita asuvat kansat olivat omaksuneet joitakin näiden tapoja, mutta kokonaisuudessaan intiaanikulttuurit erosivat merkittävästi eskimoiden kulttuurista. Hirvi ja karibu olivat tärkeimmät riistaeläimet. Kyläheimot pysyivät tietyillä pyyntialueilla. Kanootti oli tärkein kulkuneuvo ja lumikengät olivat välttämättömät talvisilla pyyntimatkoilla.Pohjoisten intiaanien uskonto oli animismia, jossa tietäjät pyrkivät kosketuksiin henkimaailman kanssa torjuakseen kyläkuntaa uhkaavia onnettomuuksia.^[20]

Subarktisen alueen intiaanit jakautuvat kahteen suureen kieliryhmään, idässä algonkinit ja lännessä athabascan-kieliset. Varhaiset muuttoliikkeen seurauksena monet algonkinit vaelsivat 1000-luvun ensimmäisen puoliskon aikana joko Isojenjärvien alueelle itään tai valtameren rantaa pitkin Etelä-Carolinaan. Heihin kuuluvat muun muassa Hudsoninlahden ja Hudsonjoen mahicanit, laajoille alueille levinneet delawaret ja shawneet sekä Yläjärveltä länteen asuvat creet ja ojibwat. Nykyään kansoja yhdistää lähinnä kielisukulaisuus. Osa athabaskoista vaelsi Kalliovuoria myötäillen aina nykyiseen New Mexicoon. Heistä parhaiten tunnetaan apaššit ja navajot^[21]

Itäisen metsäalueen intiaanit aloittivat maakumpujen rakentamisen jo ennen ajanlaskun alkua. Mississippijoen itäpuolella vaikuttanut Hopewellin perinne keskittyi nykyisen Ohion ympäristöön ja monimutkaiset hautaseremoniat, maanviljely sekä Kalliovuorille asti ulottunut kauppaverkosto olivat Hopewellin kultin tunnusomaisimmat piirteet. Maanviljely mahdollisti väestön asettumisen kiinteisiin kyliin.^[22] Samalla aikakaudella kummunrakentajien ammattikunta erikoistui yhä suurempiin kumpurakennelmiin ja niiden ympärille kohosi korkeakulttuurisia intiaanikaupunkeja, joiden tyylisuunta jäljitteli Mesoamerikan pyramideja. Suurin ja Tunnetuin näistä kaupungeista oli Illinoisin alueella sijainnut Cahokia, joka ylitti koossa useimmat sen ajan metropolit. Tarkalleen tuntemattomasta syystä Cahokia autioitui vuoteen 1350 mennessä.^[23]

Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan koillisen metsäalueen intiaanit

Yhdysvaltain koilliselle ja itäiselle metsäalueelle levittäytyneiden intiaanien elinkeinoista tärkein oli maanviljely lukuun ottamatta pohjoisimpia alueita, joissa viljely oli vähäistä vuotuinen kasvukauden lyhyyden vuoksi. Myös metsästys ja intiaaniriisin keruu oli yleistä. Lähes kaikki alueen intiaanit olivat Irokeesinkielisiä tai algonkinejä. Irokeesit asuivat suurissa kylissä, jotka yleisen tavan mukaan suojattiin tukevin paaluvarustuksin. Kylät muodostuivat pitkistä taloista, joihin mahtui runsaasti asukkaaita. Algonkinit puolestaan käyttivät pääosin wigwameita.^[24]

Erityisessä asemassa maata viljelevistä intiaaneista oli Erie- ja Ontariojärven sekä Saint Lawrence -joen alueen irokeesiliiga, joka ainoana Meksikon pohjoispuolisena intiaaniryhmänä muodosti poliittisen liiton 1500-luvulla. Eurooppalaisten siirtokuntien puristuksessa irokeesiliitto ei kyennyt toimimaan rauhanliittona vaan turvautui sotilaalliseen voimankäyttöön liittonsa ulkopuolisten heimojen tuhoamiseksi. Näiden iskujen seurauksena monet irokeesien naapureina Isojenjärvien itäpuolella asuneet kansat joutuivat jättämään elinpiirinsä jo 1600-luvun aikana.^[25]

Englantilaisen siirtomaa-asutuksen ja irokeesien tieltä väistyneet algonkin-kansat liittoutuivat aluksi ranskalaisten kanssa, ja nousivat vuonna 1763 kapinaan brittilinnakkeita vastaan ottawien päällikön Pontiacin johtamina.^[26] Myöhemmin mohawkien Joseph Brant ja shawneiden Tecumseh kokosivat suurta intiaaniliittoa Yhdysvaltoja vastaan, mutta Pontiacin tavoin he epäonnistuivat uudisasutuksen tuhoamisessa.^[27]

Tämän kulttuurialueen tunnetuimmat kansat olivat cherokeet, creekit, choctawit ja chickasawit. Cherokeet puhuivat irokeesimurretta, muut kolme olivat muskogee-kieliryhmää. Nykyisen Mississippin osavaltion lounaisosissa asuneet natchezit lasketaan samaan kulttuuriryhmään kuluviksi. Natchezien juuret juonsivat Mississippin kulttuuriin, joissa ominaista olivat suuret temppelikummut olmeekien ja mayojen tyyliin.^[28] Natchezit sulautuivat naapurikansoihin 1700-luvun aikana ranskalaisia vastaan käytyjen sotien seurauksena. Myös monet muut kaakkoisen kulttuuripiirin heimoista katosivat ennen 1800-lukua. Cherokeet, choctawit, creekit ja chickasawit kulkivat kyynelten polun 1840 mennessä ja muuttivat Oklahoman intiaaniterritorioon Yhdysvaltain määräyksestä.^[29]

Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan preeriaintiaanit

Tasangoilla eläneet intiaanit olivat joko Missourijoen ympäristön maanviljelijöitä tai läntisen lyhytheinäpreerian biisoninmetsästäjiä. Vielä ennen 1600-luvun puoliväliä lyhytheinäpreeria oli lähes vailla asutusta. Tasankojen laidoilla elävät heimot tekivät sinne jalkaisin metsästysretkiä biisonien perässä, mutta eivät asuneet siellä.^[30] Eurooppalaisten saapuminen muutti alueen kulttuurin, sillä etelästä tulleet hevoset ja idästä saapuneet tuliaseet mahdollistivat liikkuvan nomadielämän ratsujen selässä. Tiipii-asutus lisääntyi sen helpon purettavuuden takia ja leiripaikkaa voitiin muuttaa hetkessä. Ratsujen lisääntyminen sai monet heimot jättämään maanviljelyn. Muun muassa crow't, comanchet, mustajalat ja siouxit siirtyivät kokopäiväisiksi biisoninmetsästäjiksi. Jopa monet creet hylkäsivät pohjoiset metsät ja valitsivat ratsastavan biisoninmetsästäjän elintavan.^[31]

Varhaiselta 1800-luvulta eteenpäin tasangoilla käytiin monia intiaanisotia. Joskus sodan syyksi riitti pelkkä vaihtelunhalun tyydyttäminen tai sotainen kunnia, mutta usein sodat liittyivät myös verikostoihin.^[32] Yhdysvaltain siirtolaisasutuksen levitessä länteen 1830-luvun lopulla monet heimot unohtivat keskinäiset riitansa ja liittoutuivat amerikkalaisia vastaan.^[33] Vuosisadan puolivälissä alkanut Kalifornian kultaryntäys lisäsi ongelmia tasankointiaanien ja uudisasukkaiden välillä. Seuraavien vuosikymmenien sodat Yhdysvaltoja vastaan nostivat esiin monia intiaanijohtajia, jotka jäivät historiaan. Tällaisia olivat muun muassa siouxien Punainen Pilvi, Hullu Hevonen ja Istuva Härkä.^[34]

Preerioitten intiaanien vastarinta päättyi käytännössä 1870-luvulla, vaikka yksittäisiä taisteluita käytiin vielä seuraavillakin vuosikymmenillä. Kun Yhdysvallat oli hävittänyt lähes kaikki biisonit tasangoilta, intiaanien oli luovuttava tasankokulttuuristaan ja alistuttava elämään heille määrätyissä reservaateissa.^[35].

Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan lounaisalueen intiaanit

Lounaisalueen alkuperäisiä intiaaneja ovat Arizonan ja Uuden Meksikon niin kutsutut pueblointiaanit (esp. pueblo = kylä). Heidän kulttuurinsa polveutui etupäässä hyvin tutkitusta esihistoriallisesta Anasazi-kulttuurista, jossa yhteisöt rakensivat kastelukanavia viljelyksilleen ja pystyivät lyhentämään satonsa kasvukautta monin erilaisin menetelmin.^[36] Pueblo-kylät muodostuvat taloryhmistä, jotka oli penkereittäin rakennettu yhteen. Varsinaiset pueblot asuvat pääasiassa Rio Granden varrella ja heidän länsipuolellaan elivät hopi-intiaanit, jotka edustivat samaa kulttuuria. Espanjalainen Francisco Vasquez de Coronadon retkikunta kohteli huonosti hopeja löytäessään näiden asumuksen kesällä 1540.^[37]

Kanadasta suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena apaššit ja navajot asettuivat pueblojen ympäristöön 1400–1600-lukujen aikana, ja omaksuivat näiden maanviljelyn. Myöhemmin kummatkin kansat muodostivat pysyvän uhan rauhanomaisille puebloille, ja sotivat Meksikoa ja Yhdysvaltoja vastaan 1800-luvun aikana.^[38]

Pääartikkeli: Suuren altaan intiaanit

Tämä kulttuurialue kattaa Kalliovuorten Suuret syvänteet. Utahissa ja sen ympäristössä vaikuttaneet Fremontin kulttuurin yhteisöt katosivat suurten ilmastonmuutosten seurauksena ennen vuotta 1500, ja heidän paikkansa täyttivät Uto-Asteekien kielikunnan shoshonit, utet ja paiutet.^[39] Eurooppalaiset uudisasukkaat käyttivät syvänteen intiaaneista halventavaa nimeä diggers (tonkijat) koska nämä olivat metsästäjä-keräilijöitä ja kaivoivat maasta juuria ravinnokseen.^[40] 1700-luvulla levinnyt hevoskulttuuri jakoi syvänteen heimot jyrkästi kahtia ja pohjoisimmat sekä eteläisimmät yhteisöt omaksuivat tasankointiaanien tiipiit ja ratsastuskulttuurin. Hevosten myötä syvänteen pohjoisten ja itäisten sotaisuus lisääntyi ja ryöstöretkien ohella he harjoittivat orjakauppaa, jonka olivat omaksuneet etelän espanjalaisilta.^[41]

Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan ylätasangon intiaanit

Pohjoisten ylätasankojen ja Brittiläisen Kolumbian intiaanit olivat alun perin kalastajia, jotka asuivat suurissa kylissä jokien varsilla. Kesäisin kylien asukkaat hajaantuivat vuoristoihin pieninä ryhminä ravinnonkeruuta ja metsästystä varten. Tämän kulttuuripiirin asumustyyli vaihteli asuinalueen mukaan. Pohjoisimmat kansat käyttivät puoliksi maanalaisia asumuksia, joissa asui korkeintaan kaksi perhettä.^[42] Lähempänä tasankoja asuneiden yhteisöjen majat muistuttivat itäisten metsäintiaanien wigwameita. Ylänköjen kansoista tunnetuimmat olivat nez percet ja salishit. Itäisimmät ryhmät omivat 1700-luvun aikana monia piirteitä pohjoisten tasankojen kulttuurista ja 1800-luvun alussa ylängön heimoilla oli enemmän hevosia kuin pohjoisten tasankojen heimoilla.^[43] Ylänköintiaanit asuivat pitkään eristyksissä eurooppalaisista ja heidät kartoitettiin vasta vuosina 1805–1806, jolloin Lewisin ja Clarkin tutkimusretkikunta ylitti ylängöt ja purjehti alas Columbiajokea Tyynellemeren rannalle.^[44]

Pääartikkeli: Luoteisrannikon intiaanit

Luoteisrannikon heimot heimot kuten tlingitit, haidat, chinookit ja kwakiut elivät kalastuksella, pääasiassa lohenpyynnillä. He olivat muita mantereen intiaaneja lyhytkasvuisempia ja heidän talonsa muistuttivat Aasian koillisen rannikon korjakkien rakennuksia.^[45] Luoteisrannikon intiaanit eivät tavallisesti hankkineet omaisuutta taloudellisen hyödyn, vaan sosiaalisen arvostuksen vuoksi. Mielikuvitusrikkaan tarustonsa he esittävät muun muassa taitavin puuleikkauksin kanooteissa, arkuissa, taloustarvikkeissa ja erityisesti toteemipaaluissa. Eurooppalaisten kauppiaiden saapuessa luoteisrannikolle Chinookit kehittivät erityisen kauppakielen, joka oli sekoitus paikallisten heimojen sekä ranskalaisten ja englantilaisten yleisemmin käyttämistä sanoista.^[46] Kielen käyttö ulottui pohjoisessa Alaskaan ja etelässä Kaliforniaan.^[47]

Pääartikkeli: Kalifornian intiaanit

Kalifornia oli Pohjois-Amerikan tiheimmin asuttuja alueita jo ennen ajanlaskun alkua. Alue oli kielellisesti hyvin hajanainen, sillä sen asukkaat koostuivat monista eri kieliperheistä. Yhteiskunnat olivat usein pitkälle kehittyneitä, päälliköiden johtamia heimoja. Kylien ja rakennusten koko ja laatu vaihtelivat olinpaikasta riippuen.^[48] Rannikkoseutujen chumashit ja muut kansat elivät alun perin kalastuksella. Sisämaan intiaanit keräsivät ravintokasveja ja monet heimot olivat riippuvaisia tammenterhoista ja hevoskastanjoista (Aesculus californica).^[49]. Maanviljely oli harvinaista tupakan ollessa ainoa viljeltävä kasvi. Rannikkoalueet olivat sateisia, koillisen sisämaan ollessa kuivaa aroa ja aavikkoa.^[50]

1700-luvulla espanjalaisten tulo ja myöhemmin 1850-luvun Kalifornian kultaryntäys vähensivät intiaanien määriä nopeasti. Kulkutaudit, mailta karkotukset ja tahallinen surmaaminen saivat aikaan sen, että arviolta 180 000 Kalifornian intiaania kuoli vuoteen 1880 mennessä.^[51]

Vuonna 2010 Yhdysvalloissa oli 565 liittovaltion tunnustamaa intiaaniheimoa, joiden oikeudet itsehallintoon ovat pääosin samoja kuin Yhdysvaltain osavaltioilla. Yli kolmannes Yhdysvaltain lähes kolmesta miljoonasta intiaanista asuu Kalifornian, Arizonan ja Oklahoman alueella. Vuonna 2010 Yhdysvaltain väkirikkaimmat intiaanikansat olivat cherokeet ja navajot.^[52].

1980-luvulla alkanut kasinotalous on parantanut merkittävästi monien heimojen taloudellista asemaa, mutta varsinkin reservaateissa asuvien intiaanien koulutus ja ansiot ovat edelleen matalalla tasolla. Viimeisten vuosikymmenien aikana intiaanien perinteiset uskonnot ovat elpyneet ja vuosittaisia Pow-wow-tilaisuuksia järjestetään eri puolilla Pohjois-Amerikkaa.^[53]

Kanadan intiaaniyhteisöistä creet ovat väestöluvultaan suurin intiaanikansa.^[54] Kolmannes Kanadan alkuperäiskansoista asuu maaseutujen reservaateissa. Yksinomaan Brittiläisessä Columbiassa Tyynenmeren rannikolla on satoja pieniä reservaatteja. Kaupungeista intiaaniasutus on keskittynyt eniten Vancouveriin, Edmontoniin ja Winnipegiin.^[55]

• Yhdysvaltain alkuperäiskansat

• Eva Lips: Intiaanit. Weilin+Göös, 1978. ISBN 951-35-1526-5 suomi
• Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Otava, 1973. ISBN 951-1-00675-4 Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. suomi
• Gilbert Legay: Intiaaniatlas. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20440-4 suomi

• Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3 Intiaanit (HTML) Viitattu 12.5.2011.
• Coe, Michael: Atlas of Ancient America. Facts on File, 1986. ISBN 978-0816011995 (englanniksi)
• Fagan, Brian: Pitkä kesä: ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos. Gummerus, 2008. ISBN 978-951-20-7595-9
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• Mann, Charles: 1491, Amerikka ennen Kolumbusta. (1491) Helsinki: Into kustannus Oy, 2011. ISBN 978-952-264-076-5
• Simms, Steven R.: Ancient People of the Great Basin and Colorado Plateau. Left Coast Press, 2008. ISBN 978-1-59874-296-1 (englanniksi)
• Stanford, Dennis & Bradley, Bruce A.: Across Atlantic Ice. Univ of California Press, 2012. ISBN 978-0-520-22783-5 (englanniksi)
• Colin F. Taylor, William C Sturtevant: Suuri intiaanikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7
• Virrankoski, Pentti: Pohjois-Amerikan intiaanit – intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-7887
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Facts of File publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
• Waldman, Carl: Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006. ISBN 978-0816062744 (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pohjois-Amerikan intiaanit.

• Riitta Laitinen: Intiaanitietoutta suomalaisille Kirja-arvostelu teoksesta: Andersson, Rani-Henrik; Hämäläinen, Riku; Kekki, Saara: ”Intiaanikulttuurien käsikirja. Kulttuurin, historian ja politiikan sanastoa.” Gaudeamus, 2013. (Agricolan kirja-arvostelut, 10.7.2013)