Tässä artikkelissa Eliömaantiede:n aihetta käsitellään laajasta ja analyyttisestä näkökulmasta, tavoitteena antaa lukijalle kattava näkemys tästä asiasta. Erilaisia Eliömaantiede:een liittyviä lähestymistapoja, teorioita ja tutkimuksia tarkastellaan, jotta siitä saataisiin syvempää ja täydellisempää ymmärrystä. Artikkelin aikana tutkitaan Eliömaantiede:n eri puolia ja esitetään perusteltuja argumentteja, jotka laajentavat tietoa tästä aiheesta. Tiukan ja systemaattisen lähestymistavan avulla tavoitteena on tarjota lukijoille yksityiskohtainen ja rikastuttava näkemys Eliömaantiede:stä, jonka tarkoituksena on kannustaa pohdiskelemaan ja keskusteluun tästä nykyään niin tärkeästä aiheesta.
Eliömaantiede eli biogeografia on tieteenhaara, joka tutkii lajien ja sitä korkeampien taksonien maantieteellistä levinneisyyttä. Lajien levinneisyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa lajiutuminen, sukupuutot, mannerliikunnot, jäätiköityminen (sekä siihen liittyvät muutokset esimerkiksi merenpinnan tasossa ja jokien reiteissä) sekä tarkasteltavan lajin ominaisuudet, kuten elinympäristövaatimukset ja dispersaalikyky eli lajin kyky levittäytyä uusille alueille.
Alfred Russel Wallacea on kutsuttu "eliömaantieteen isäksi",[1] sillä hän teki tärkeitä tutkimuksia lajien levinneisyydestä Indonesian saarilla. Muita merkittäviä henkilöitä eliömaantieteen historiassa ovat muun muassa Robert MacArthur ja Edward O. Wilson, joiden vuonna 1967 julkaistu The Theory of Island Biogeography -kirja loi pohjan saarten lajiston tutkimukselle.
Paikallispopulaation koko riippuu syntyvyyden ja kuolleisuuden suhteesta, mikä puolestaan vaikuttaa populaation mahdollisuuksiin levitä. Jos esimerkiksi mannerpopulaatio leviää saaristoon ja siellä muodostuu uusi populaatio, syntynyt populaatio on metapopulaatio.[2]